Hän oli voittanut. — Hänen huultensa muisto huulillani ja koko olemuksessani laskeuduin hississä kolme kerrosta. Portieri joi kahvia ja näytti virkistyneeltä.
»Ihana aamu, herra. — Niin. — Kiitoksia. — Kiitoksia paljon.»
Kävelin Arkadiankadulle. Ihana, raikas aamu ympäröi minut. Olin nuori, olin reipas, oman itseni herra. Elämäntunto syöksyi hyökynä ylitseni.
Rappukäytävän tuoksu, viileä kesäautio huoneisto. Otin kylmän suihkun ja poltin savukkeen vuoteessani. En jaksanut enää ajatella. Olin vain onnellinen. Caritas! Cari…!
II
Minä odotin Caritaksen puhelinsoittoa.
Minulla ei ollut mitään varsinaista tehtävää. Vasta myöhemmin syksyllä astuisin toimittajavirkaani, koska ihmisellä kerta kaikkiaan pitää olla jokin toimi. Minä tarvitsin työtä, sillä aloin jo melkein sairaalloisesti sulautua omaan itseeni. Jonakin aamuna saatoin seistä peilin edessä katsellen omia kasvojani ja ihmettelin, kuka minä mahdoin olla. Silmäkulmissa alkoi olla hienoja ryppyjä, hiukan liian varhain, ja silmissä oli vieras ilme.
Olin vaivautunut luomaan itselleni elämänkatsomuksen, joka perustui kausaliteettilakiin niin materiaalisella kuin sielullisellakin alueella. Olin yrittänyt karsia itsestäni mielikuvitusta ja suhtautua elämään mahdollisimman kylmästi ja käytännöllisesti. Yritin kaikista tapahtumista hakea syitä ja seurauksia, antamatta tunteiden vallata itseäni.
Kaikki tuo oli minun naamioni. — Se oli määrätty asenne ihmisiin nähden. Se teki useimpiin vaikutuksensa, ja lopputuloksena oli, ettei minulla ollut ainoatakaan varsinaista ystävää.
Pikkuveli oli vielä maalla, luki ehtojaan seitsemännelle luokalle, pelasi tennistä naapurintyttöjen kanssa ja mahdollisesti jollakin yöllisellä automatkalla otti pienen ryypynkin tai suuteli tyttöjä.