Äiti oli kuollessaan uskonut Pikkuveljen minun huostaani. — Pikkuveli oli minun yhteiskunnallinen velvollisuuteni, hän oli se kahle, joka sitoi minut elämään. Koetin olla hänen toverinsa, ymmärtää häntä, antaa hänelle sitä rakkautta, jonka olemassaoloon en varsinaisesti teoriassa uskonut, mutta jonka edellyttäminen oli käytännössä välttämätöntä. Mikäli se ei häirinnyt omaa mukavuuttani, autoin häntä luvuissakin, pelkään, että hän oli hiukan laiska. Ja vuosi vuodelta oli hän kasvanut erilleen minusta, käynyt minulle yhä vieraammaksi ja kaukaisemmaksi.
Muistan ensimmäisen kerran, jolloin tapasin Pikkuveljen savuke suussa. Hän oli hiukan hämillään, aikoi ensin kätkeä sen, mutta yritti sitten nauraa. En tietystikään sanonut mitään, yritin katsoa häneen vain vakavasti, ja uskon, että hänellä oli hiukan paha omatunto. — Hän ei enää ollut Pikkuveli, hän kävi jo kahdeksaatoista, mutta milloin minä ajattelin häntä ja hänen tulevaisuuttaan, oli hän aina minulle vain Pikkuveli, jota minä omalla tavallani »rakastin» ja koetin suojella. Osani Isoveljenä saattoi minut usein hämilleni.
Minun tehtäväni oli koettaa suojella häntä kaikesta siitä, mikä oli tullut minun kohtalokseni liian aikaisin. Luulen melkein, että ilman häntä olisin jo aikaa sitten joutunut hunningolle, sillä minulla on vahva taipumus juomiseen ja aistillinen luonne. Omasta mielestäni olin turmeltunut liian aikaisin. Jotkin muistot saattoivat pistää mahdottoman kipeästi iltaisin, kun olin yksin, vaikka yritin kylmästi eritellä niitä ja poistaa niistä siten kaiken katkeruuden.
Caritas soitti eräänä iltana kello yhdentoista aikaan. Olin juuri tullut kotiin ja aioin sängyssä lukea itseni uneen erään vastailmestyneen runokokoelman avulla.
»Tulkaa Katolisen kirkon eteen kahdenkymmenen minuutin kuluttua.
Näkemiin.»
Hän soitti puhelimen kiinni.
Ulkonaisesti katsoen oli aika hiukan epäkorrekti nuoren, säädyllisen naisen kohtaamista varten, mutta niin… oliko Caritas säädyllinen, nuori nainen. Hän oli moderni; häntä eivät sitoneet ennakkoluulojen kahleet, mikäli hän saattoi salata »harha-askelensa» niiltä, jotka olivat ennakkoluuloisia. Menin häntä kohtaamaan tuntien, että tuleva yö saattoi sisältää jotakin odottamatonta. Kukaan nainen ei jaksa kauan säilyttää miehen mielenkiintoa, ellei hän aina ole uusi ja yllättävä, ellei hänessä ole aina uusia portteja tuntemattomille alueille.
Sain odottaa ainoastaan muutamia minuutteja. — Caritas oli uusi.
Hänellä oli hyvin viehättävä valkea hattu.
Kaivopuiston penkeillä istui varjostossa pareja, jotka puristelivat toisiaan tai suutelivat toisiaan. Sotilaita ja piikoja, konttoristeja ja tehtaantyttöjä, koulupoikia ja konttorineitejä.
»Onko teidän tarkoituksenne valloittaa minut tuolla?» kysyin teennäisen kauhistuneena ja osoitin pimeyteen, josta kuului kahinaa ja ääniä. Caritaksen hattu loisti valkeana läikkänä.