Caritas kieltäytyi:
»Minun sisuni ei riitä siihen. Minä jään vartioimaan teidän vaatteitanne. Mutta älkää menkö kauaksi, minua pelottaa.»
Laskeuduimme alas rantaluodoille. Uimahuoneella oli yövartija, joka murisi äkäisesti, ja Ullanlinnan silta oli avonainen paikka, jos poliisi olisi sattunut tekemään kiertokäyntinsä. Menimme sen itäpuolelle, missä meri oli kuivaessaan paljastanut matalia luotoja.
Caritas poistui parin askelen päähän meidän riisuutuessamme. Oli niin pimeää, että vain epämääräisesti saattoi erottaa valkean ihon himmeän kiillon. Hellas jätti tulitikkunsa Caritakselle ja pyysi häntä raapaisemaan tulta pari kertaa palatessamme, jotta osaisimme takaisin samaan paikkaan. Minua värisytti; ilma oli kostea ja raaka. Hellaan vartalo oli solakka pimeässä. Hän oli ehkä hiukan liian laiha, kapein vyötäisiltä ja lanteilta.
Me luisuimme kalliolta veteen. Ihmeekseni huomasin, että jalka ei ottanut pohjaan sillä kohtaa. Minut valtasi keveyden tunne, vesi oli lämmin ilman raa'an kosteuden jälkeen, ruumis hävisi olemattomiin.
»Varokaa, ettette lyö itseänne kiviin. Siinä voi satuttaa pahemmin kuin ensin huomaakaan. — Eikö olekin suurenmoista.»
Hellas oli uinut jo parikymmentä metriä. Kiiruhdin hänen rinnalleen. Hän ui pitkin, tasaisin vedoin ulapalle. Veden pinta särkyi laineiksi ja loiskahti hiljaa. Me jätimme kaksi valkoista juovaa jälkeemme.
Joku ajelehtiva meriruoho kiertyi jalkani ympärille pidättävänä ja säikyttävänä. Oli kuin limainen käsi olisi sivellyt polveani. Se oli kylmempi kuin vesi. — Mutta vaaran tajuamisen rinnalle kasvoi mieleeni uhman ja varmuuden tunto. Syvyys aukeni yläpuolella ja alapuolella, mutta Hellaan pää oli turvallisen lähellä. Hän hidastutti vauhtiaan ja kääntyi puhelemaan:
»On aivan eri tunnelma uida kahden kuin yksin. Silloin vasta kun on yksin lähtenyt ja tietää, ettei ketään ole auttamassa, ettei kukaan kuule huutoa, silloin vasta se on todella hermoja jännittävää. — Kerran poikana oli minun unelmani uida yöllä kauas, äärettömän kauas, vajota siellä veteen ja hävitä. Ihmiset vain löytäisivät rannalta vaatteet ja lähtisivät naaraamaan, mutta eivät koskaan löytäisi. Se on kauneimpia itsemurhan muotoja.»
»Minä taas harkintani mukaan tulin aikanaan siihen lopputulokseen, että browninki on kuitenkin kaikkein komein ja uljain loppu. Mutta sydämeen, ei päähän. Rintalastan lävitse, mutta piippua ei saa painaa kiinni ihoon, sen täytyy olla parin sentin päässä siitä. Minä kokeilin peilin edessä siihen aikaan.»