»Eine frau ist etwas frau eine Nacht,
und Wenn Sie schön ist auch für die Nächsten.»
Tunnetteko D-junan, herra Hart. Siinä on jotakin suurenmoista. Braun! gelb! Malaijengelb! Viimeiset ruskeaksi paahtuneet kylpyvieraat täyteenahdetussa junassa, naiset vaaleamman, miehet tummemman ruskeita. Ja keltaisia lehtiä, kesän viimeinen, kuumeenraskas huokaus, sairaalloinen hurmio, kauhu ja hekuma. — Tulin vain ajatelleeksi, kun katselin Caritasta. Se sopii häneen, eikö totta?»
»Maisteri Hellas, teidän uskomaton hävyttömyytenne!»
Se oli Caritas enkä minä. Minulla ei ollut mitään sanomista. Hellas oli ainoastaan pukenut sanoiksi sen, mitä minä olin tuntenut katsellessani Caritasta hänen ojentaessaan käsivarsiaan ylöspäin ja asetellessaan hattua.
»Mitä, etkö sinä olekaan ruskea…? Olet aivan varmasti kyllin paljon.
Muuta vastaväitettä minä en ymmärrä.»
»Porsas.»
* * * * *
Kuljimme alas meren rannalle. — Kun talot olivat jääneet taaksemme, oli kaikki aivan hiljaista ja pimeää. Emme voineet erottaa toistemme kasvoja; ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Takanamme loi kaupunki valkean kajastuksen taivaalle, mutta meren yllä oli raskaita pilviä ja pimeys. Joku hiekkakaljaasi ui valkoista merenpintaa pitkin levitetyin purjein, jättäen jälkeensä kimaltelevan vanaveden. Hiekka ratisi askeltemme alla. Hellaksen savukkeenpää hehkui pimeään ja valaisi välistä osan hänen kasvoistaan epäselvästi ja aavemaisesti.
Mieleeni kohosi ilkeä muisto monen vuoden takaa, ensimmäiseltä ylioppilaskesältäni. — Meitä oli kolme uutta ylioppilasta. Annoimme jonkun venheen soutaa itsemme Luodolta Kaivopuiston rantaan, puhuimme rivouksia ja sekoitimme spriihin vettä juomalähteen kauhassa. Minä eksyin parin konttoristin seuraan. — Meidät heitettiin ulos purjehdusseuran paviljongilta. Ajoimme moottoriveneellä ympäri kaupungin. Katajanokan rannassa toinen niistä, hintelä, finninaamainen juoksi kiinni jonkun naisen, rivonnäköisen katutytön. Se oli ensimmäisiä niitä muistoja, jotka saivat minut kiemurtelemaan itsehalveksimista iltaisin vuoteessani. Vielä nytkin, monen vuoden takaa, sai se ilkeän hien kohoamaan ohimoilleni.
»Emmekö lähde uimaan», sanoi Hellas. »Ei ole juuri suurenmoisempaa tunnelmaa, kuin uida yöllä, tuntemattomasta rannasta.»