Caritas lausui varpailleen kohoten ja kierrellen ruumistaan:
»Caramba, carambba, caramba, señorita, rita, ta. Madrid.»
»Mainiota», Hellas taputti käsiään. »Cari, sinulla on muotoaistia ja sanonnan ytimekkyyttä. Loistava muoto yhdistettynä äärimmäiseen älylliseen suppeuteen. Mutta sinä et kiertänyt kättäsi tarpeeksi lausuessasi, kas näin.»
Hellas otti tyynyn käteensä ja heilutti sitä niin kuin härkätaistelija vaatettaan. Hän nauroi ja oli huvitettu. Minä ihmettelin enkä osannut sanoa mitään.
»Caritas on aivan oikeassa», selitti Hellas minulle suojelevasti. »Nykyaikainen n.s. absoluuttinen runous on hiuksenhienosti mielipuolisuuden ja suuren huumorin rajalla. Sen suuri tehtävä on kerta kaikkiaan juurruttaa pois kaikki vanha heilahtamalla äärimmäisyydestä toiseen.»
»Niin, minun mielestäni joku voi ostaa yhden tuollaisen kokoelman uteliaisuudesta, mutta kahta ei luullakseni kukaan osta. Suomi on vielä toistaiseksi säilynyt niistä.»
»Jumalan kiitos», sanoi Hellas. »Kuvitelkaa, että joku uskaltaisi täällä yrittää sellaista. Häntä luultavasti haukuttaisiin sanomalehdissä; meillä ei ole kylliksi huumorintajua. Hänet murskattaisiin huomauttamalla, että kysymyksessä oleva suunta on jo pari vuotta sitten sivuutettu ulkomailla ja että huomattavat kirjailijat ovat palanneet sidottuun mittaan. Luultavasti he juuri siksi ovat huomattavia. — Meillä on vielä joitakin käsitteitä runoilijan pyhästä hehkusta, — inspiratiosta ja puhdistavasta tulesta, kaikesta tuosta, jolla muutamat nuorukaiset kiemailevat, sairastaessaan viime vuosisadan aikuista maailmantuskaa.»
»Kuulkaa nyt, hyvät herrat, minä tulen kipeäksi. Emmekö me voi lakata puhumasta runoudesta. Hellaalla on aivan lapsellinen pakkomielle puhua arvostelijoista ja yleisestä mielipiteestä. — Ellet sinä lopeta, niin me uskomme, että joku arvostelija on maalannut sinua itseäsi ivan ruoskalla. Sinä teet itsesi koomilliseksi.»
»Minä ehdotan, että lähdemme pienelle kävelyretkelle Kaivopuistoon etsimään kultaista tietä Samarkandiin», sanoin minä. »Samalla on minulla tilaisuus katkaista Pekingin keisarin pää ja luovuttaa se prinsessalle…»
»Mutta vadin pitää olla kultaa», sanoi Caritas vaativasti ja sijoitti hattua päähänsä.