Caritas loikoili leposohvalla ja selaili Jules Romainsin runoja. Hän oli ottanut hatun pois päästään. Se oli tuttavallista ja teki minuun vaikutuksen kuin olisi hän hyvin usein tehnyt samassa huoneessa samalla tavalla.
* * * * *
Hellas tuli viereeni ja osoitti karttaa:
»Minä haaveksin nykyään Lontoosta ja Biskrasta, kun minulla on aikaa. Lontoosta silloin kun olen romanttinen, ja Biskrasta, kun olen vain muuten väsynyt. Kuvitelkaa erämaata Biskrasta etelään, säilykepurkkeja, kumirenkaitten jälkiä hiekassa ja likaisia kameeleja, jotka pudottavat karvojaan suurina kimppuina. Ja hidas kömpivä juna, jossa on halvan tupakan ja arabialaisten hien hajua. — Se on kaipausta… se on eksotiikkaa.»
»Ja loistojuna, Kultainen Nuoli Lontoosta Nizzaan. Kansainvälinen makuuvaunuyhtiö, ravintolavaunu ja wienerschnitzeli jonkun bentsiiniagentin vieressä.»
»Caritas, sinä särjet sydämeni. Älä puhu kaikesta tuosta. Tulee liian ikävä olla.»
Hellaan silmissä oli jotakin, mitä en niissä ennen ollut huomannut. Niihin tuli kirkkautta, veristäminen hävisi, hän hymyili aivan inhimillisesti. Hänen partansa oli ajamaton, näytti siltä kuin hän ei pariin päivään olisi poistunut huoneestaan.
»Mitä sinä kirjoitat?» kysyi Caritas ja aikoi katsella käsikirjoitusta, mutta Hellas veti hänet pois ja sanoi:
»Älä viitsi, ei se ole mitään. Luultavasti hävitän sen ennen pitkää, kun ehdin saavuttaa kyllästymisen rajapisteen. Se on roskaa.»
»Minä olen tullut myös runoilijaksi. Luin jonkun saksalaisen modernistin teoksen, joku Mikä-hänen-nimensä-nyt-taas-olikaan. Se on helppoa. Tahdotko kuulla Espanjalaisen Fantasiani?»