»Pirandello on jo poissa muodista.»
Pysähdyimme pienen puurakennuksen eteen ja istuimme pihalle. Toisen kerroksen ikkunasta loisti vihreäkupuinen lamppu. Kuljimme nurmikon yli, se oli aivan kostea kasteesta. — Caritas heitti kourallisen hiekkaa ikkunaan. — Hän tuntui olevan tottunut siihen. Jokin äkillinen ajatus lensi aivojeni halki, mutta poistin sen, koska vielä ainakaan ei ollut kylliksi syitä olettaa sitä todennäköiseksi.
Ikkuna avautui ja maisteri Hellas pisti päänsä ulos. Hän oli vielä täysissä pukeissa, kalpea ja hermostunut.
»Kuka saakeli siellä keskellä yötä… Vai niin, Caritas, oletko yksin? Herra Hart… Vai n-i-i-n… Päästän teidät sisään, jos voitte olla kymmenen minuuttia absoluuttisen hiljaa, mitä ette kylläkään voi. Ei ainakaan Caritas.»
Hän venytti ilkeästi tuota »vai niin»-arvostelmaansa. Caritas puristi käsivarttani:
»Muistakaa! Pekingin keisarin pää — kultaisella vadilla.»
Hellas tuli aukaisemaan alaoven. Hänen silmänsä olivat verestävät ja tummien juovien ympäröimät.
»Oli hyvä, että tulitte. Olen loppuun väsynyt ja kyllästynyt. Kirjoitan vain pari riviä, niin voimme mennä kävelylle.»
Hänen huoneensa oli epäjärjestyksessä. Lattialla lojui kirjoja ja tupakantuhkaa. Pöydällä oli käsikirjoitusliuskoja ja kirjoja sekaisin. Lampun vihreässä valossa oli jotakin kylmää ja ankaraa. — Hellas istui pöytänsä ääreen ja jatkoi kirjoittamistaan välittämättä meistä.
Seinällä, jonkin sekavan, kubistisen taulun vieressä oli suuri Euroopan kartta, rautatielinjoineen ja lentoreitteineen. Minä katselin sitä ja mieleeni takertui hiukan epämääräistä kaipausta. Berliini, Lontoo, Pariisi, Wien. Pöydällä oli Baedeker, ja ohivilahtavana aistimuksena tunsin korvissani suurkaupungin kuumeisen hälinän ja autojen huudot.