»Helkkarin hauska, että sain sinut käsiini. Olen yksin ja… no niin… tämä sadekin on niin noloa. Ja yksin on ikävä ryypätä. On ihan se tunne kuin olisi kaappijuoppo, vaikka sitä kai minä vähitellen alan ollakin. — Sinä olet vielä nuori, ja minulle tekee hyvää katsella nuoruutta. Se on rasittava ala muuten, sanomalehtityö, ja se vie hermot pilalle.»
Korte vaikutti hyvin inhimilliseltä. Hänessä oli jotakin avutonta ja ikäänkuin anteeksipyytävää. — Konjakki toi hiukan punaa hänen poskilleen ja kiiltoa silmiin. Hänen tukassaan alkoi olla jo harmaata, vaikka hän tuskin saattoi olla kymmentä vuotta minua vanhempi. Hän puheli välittämättä odottaa vastausta, ikäänkuin keventääkseen itseään. Lasi tyhjeni nopeasti.
Konjakki teki suloisen lämpimän olon. Jalkani olivat märät, ja ääneni oli mennyt hiukan painuksiin. Mutta nyt katosi väsymys ja harmaus. Olin ollut äsken hiukan idioottimainen, pessimismihän on idioottimaisuutta — tai mahdollisesti oli vatsani ollut epäkunnossa. Tunsin äkillistä toimintahalua. Tilasin lisää juotavaa ja sanoin Kortteelle:
»Minä maksan. Juhlitaan hiukan uutta virkaani, kun se tuntuu kerran hyvin menevän.»
Korte nauroi vahingoniloisesti hihittäen.
»Sinä olisit kuitenkin joutunut maksamaan. Minä mietin juuri, kenet saisi tarjoamaan, kun olen aivan poikki. Ne kirotut vekselit tekevät pään harmaaksi. Tiesin, että sinulla on rahaa.»
Itserakkauteni sai pienen, aivan pienen kolauksen, mutta ärsytys hävisi kohta. Korte oli kuitenkin kunnon toveri ja hänen kanssaan oli hauska puhua. Ja hän oli yhtä yksin kuin minäkin. Ja ulkona satoi. Ja oli syksy.
Tarjoilijatar oli vaalea ja nuori. Vyötäisiltä kapea, sääret hienopiirteiset. Puuteria, ja silmät. — Korte puheli hänen kanssaan, laski leikkiä, iski silmää.
»Oletko Caritasta nähnyt… ja Hellasta. — Se poika tekee itsensä vielä kerran kuuluisaksi. Hän on kyllin sairas ollakseen taiteilija, mahdollisesti myös kyllin sairas ollakseen nero. Mutta sehän ratkaistaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. — Modernismiä, saakeli! minä en ymmärrä runoudesta hölyn pölyä, mutta minusta on hauska nähdä, että tulee myös jotakin uutta. Ja nykyaika on sentään toista kuin se, kun isä lampun osti.»
Minä vihasin Hellasta. Vihasin hiljaa, tympeästi ja tarmokkaasti välittämättä syistä. Tunsin olevani hiukan humalassa.