Korte puheli lakkaamatta, mutta en viitsinyt kuunnella. Hänhän oli vain ennen aikojaan vanhentunut juoppo, jonka käytös oli töykeä ja vastenmielinen… Tai ei, hänhän oli kuitenkin etevä sanomalehtimies, jota kaikki pitivät arvossa. Ja tuo käytös oli vain naamio. Rouva Spindel oli hysteerinen, vanha nainen ja Korte oli valvonut yön ja hoidellut häntä, vaikka tietysti siinä saattoi olla muutakin. — Rouva Spindelissä taas oli jotakin likaista, jotakin eläimellistä Hän oli kylmän ja kostean kiiltävää ja kuumaa…
Ajatukset kertautuivat nopeassa tahdissa aivoissani. Se oli piiri, josta en päässyt eteenpäin. — Caritas ja Hellas, — ainako minun piti ajatella heitä yhdessä. Minulla ei ylipäänsä ollut mitään halua ajatella Hellasta. Hellas oli luotaantyöntävä, vastenmielinen. Mutta Caritas, Caritas oli suloinen tyttö, häntä olisi ihana rakastaa, — äsh, minä olin heikko… Ja miksi miehen aina pitäisi olla niinkuin härkä.
»Korte hei, pitääkö miehen olla aina niinkuin härkä?»
»Ahah, johan sinä alat herätä. Minä luulin sinun alkavan sammua.»
»Hullu, eihän nyt parista lasista vielä mitään tunne. Nyt minä vasta aloitan. — Neiti!»
»Hänen nimensä on Margit», sanoi Korte ja iski minulle silmää rivosti hymyillen.
»Osh, alkoholi herättää kaikki alhaisimmat vaistot esiin. Tässä on varmasti spriitä mukana. Maku ei ole oikein hyvä.»
Ravintola oli melkein tyhjä. — Huoneen toisella puolella istui joku pankinjohtaja naisensa kanssa. Hänen kasvonsa punoittivat, ja kalju pää kiilsi hikeä.
Tyttö tuli hymyillen, ja hänen silmänsä… Korte sieppasi hänet polvelleen. Tyttö oli närkästyvinään, mutta nauroi kuitenkin.
»Eikös Margit anna vanhalle sedälle yhtä pusua… ja lisää konjakkia.»