He joivat spriitä — kuumaa vettä, karkeata, keltaista sokeria ja raakaa saksalaista spriitä. Yksi ainoa suuri metallikuppi kiersi ympäri.
Lautaseinällä ryömi muutamia torakoita, joiden tuntosarvet kuvastuivat varjoina seinää vasten öljylampun valossa. — Aivan lampun alla istui laivapoika lukien jotakin resuista ja likaista saksalaista salapoliisiromaania — hän ei välittänyt meistä, antoi vain vastenmielisesti minun vilkaista kirjaansa. — Eräässä makuulaatikoista makasi jo vanhempi mies, joka tuijotti lamppuun omituisen harmain ja kiillottomin silmin. Hänen paksuissa, suurissa käsissään oli sierettyneitä haavoja.
»Tuo on purjehtinut kaksi kertaa maailman ympäri», sanoi kansivahti, työntäen peukalollaan sinne päin.
»Mistä paikasta te eniten pidätte?» yritin minä alkaa keskustelua tuntien oman kömpelyyteni ja avuttomuuteni siinä seurassa.
Miehen kasvojen ilme ei muuttunut. Hän tuijotti yhä lamppuun harmain, värähtämättömin silmin.
»Punainen meri on kuuma kuin helvetti, ja Intia… ruskeita naisia… mutta kun ehditään Malakkaan ja Singaporeen…» — Hän haukotteli ja käänsi kylkeään unohtaen alkamansa lauseen. Ja silmät tuijottivat lamppuun kammottavan värähtämättöminä.
»Ajatelkaa, mikä ääretön kuvien ja muistojen paljous sisältyy hänen aivoihinsa. Hänen koko elämänsä on täynnä eksotiikkaa, ja hän on vain vanha, tylsistynyt ukko.»
Meille piti varsinaisesti seuraa kansivahti, joka oli myös riisuutunut paitahihasilleen. Hän oli nuori mies, ehkä hiukan yli kahdenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat karkean, rahvasmaisen kauniit, ja lihakset paisuivat voimakkaina käsivarsissa. Jutellen ja puhuen paljon yritti hän tekeytyä sivistyneen kohteliaaksi, ja tuntui muuten olevan hyvin varma itsestään ja voimistaan.
»Katsokaa, mikä selvä Jack London-tyyppi. Kasvoissa jotakin anglosaksilaista. Juuri sitä lajia, joka raivaa teitä erämaihin ja särkee kapakoissa tuolit ja ikkunat.»
Hän puheli pitkälti Hampurin Sant Paulista, sen baareista ja Pederstrassen bordelleista. — Skanssiin tuli vielä joku lämmittäjä, suuri, väkevä mies, jolla oli matala otsa ja rasvaiset kasvot. Hän pyyhki lakkaamatta käsiään trasselitukkoon ja hänen silmänsä olivat hyvin auki, niin että valkuaiset näkyivät silmäterän ylä- ja alapuolella. — Kansivahti tervehti häntä hävyttömyydellä, jota on mahdoton suomentaa. Lämmittäjä nauroi, eikä hänen naurussaan ollut mitään inhimillistä. Se oli pitkä, hohottava purskahdus, joka tuli jostakin kaukaa tunteettomana ja kylmänä.