»Sehän on hullu mies. Katsokaa hänen silmiään! — Tuo mies voisi tappaa ajattelematta mitään. Lyödä noin vain aivan sivumennen rautatangolla tai nuijalla, katsella hetkisen, ehkä vielä jollakin tapaa huvitettuna ruumiin nytkähtelyjä ja mennä pois unohtaen minuutin kuluttua koko jutun.»
Lämmittäjä ja kansivahti kumartuivat kuiskailemaan keskenään, ja heidän raa'at naurunräjähdyksensä saivat myöskin ukon heräämään tuijottavasta horroksestaan. — Hän kääntyi istumaan makuulavallaan ja ojentautui kuuntelemaan. Minä en saanut oikein selvää keskustelusta ja käännyin kysymään Hellaalta.
»Niillä tuntuu olevan nainen täällä. Hän oli ensin perämiehellä ja sitten parilla lämmittäjällä ja kansivahti tuntuu olleen myöskin hänen kanssaan. Ja nyt ne aikovat pian heittää hänet pois täältä maksamatta mitään. Sille he nauravat. Se on heistä niin äärettömän koomillista. — Inhoittavaa, eikö totta?»
Ulos vievästä käytävästä johti pieni ovi muista eristettyyn hyttiin.
Minä kuulin naisen huutavan pimeässä kimeällä ja käheällä äänellä.
»Tämä on elämää», sanoi Hellas. »Elämää! tavallista arkipäiväistä elämää. Ja kun joutuu elämään tässä mukana ja näkemään tätä, ettekö usko, että ihminen vähitellen muuttuu hiukan epäileväksi ja niinkuin sanotaan kyynilliseksi. — Tämä on lihaa, ja vaikka kuinka tarkkaan hakisitte, niin ette ainakaan tällä hetkellä löytäisi täältä muuta kuin lihaa. Väitetään kuitenkin, että kaikilla ihmisillä on kuolematon sielu!»
Torakat ryömivät seinällä ja öljylampun valo lankesi rivojen postikorttien kiiltävälle pinnalle. Laivapojan kasvot olivat harmaat ja juovaiset.
»Ja tämä on kaikki se, mitä he kaipaavat. Merellä on heillä ainoastaan työ ja hanurinsoitto lomahetkinä. Kokin hernesoppa päivälliseksi ja pornograafinen postikortti yöksi. — He näkevät meren aina samanlaisena, yksitoikkoisena, kuolettavan yksinäisenä — kyllästyvät toistensa kasvoihin, pelaavat ja tappelevat joskus. Ja heidän kaipauksensa on kaupunki — kapakka, baari ja maalatut naiset punaisten lyhtyjen alla. He juovat itsensä tajuttomiksi ja hankkivat ruumiiseensa tauteja. Se on heille korkein nautinto, — se on elämän hurma. Ja he pelkäävät merta ja vihaavat merta ja palaavat merelle takaisin — yksinäiselle, vihreänharmaalle merelle — ikävöivät taas maihin. Satamasta satamaan… iankaikkisesti. Eikä heillä ole mitään muuta.»
Me olimme hetken hiljaa. Lämmittäjä hieroi yhä käsiään trasselitukkoon.
»Se on vihaa, joka on kaiken pohjalla», jatkoi Hellas. »Koettakaa kuvitella, kuinka sanomattomasti nuo miehet voivatkaan vihata. Näitä naisia, jotka pettävät heitä, vievät heidän rahansa, kun he ovat humalassa, istuttavat heihin parantumattomia tauteja. — Ja he ovat kuitenkin näille illusioni haaveilevasta ja arasta rakkaudesta — kaikesta kauneimmasta, mitä he osaavat ajatella. — Se on leppymätöntä ja armotonta taistelua. He kostavat, milloin voivat ja nauttivat kostostaan. — Se on sukupuolten välinen sota — pohjaltaan ikuinen taistelu miehen ja naisen välillä. He vihaavat omaa itseään noissa naisissa.»
»Sukuvietti!»