»Kaikkein kirotuinta, mitä Luonto on koskaan tehnyt, on ihmisen sukuvietti. Rakas äiti Luontohan on niin äärettömän tuhlaileva toisissa antimissaan, ja niin äärettömän pelokas. Missään tapauksessa ei elämä saa hävitä, se on säilytettävä millä hinnalla tahansa, ja jumal'auta sitä hintaa, minkä me jokainen olemme siitä maksaneet! — Joka ainoa hetki uinuu se alitajunnassamme pulpahtaakseen esiin jostakin mitättömästä mielleyhtymästä, tehdäkseen meidät eläimiksi. — Ja miten me voimmekaan vihata omaa itseämme sen tähden.
Se kutsuu meitä nautintoon, joka on sanomaton ja iankaikkinen, nautintoon, jonka puolesta voi kuollakin — ja pettää meidät siinäkin, valehtelee, kirottu! Sillä pohjaltaanhan se ei ole mitään. Jäljelle jää ainoastaan pettymys, väsymys ja raukea inho.»
Hellaan kädet vapisivat. Hän puhui kiihkeästi kuin hullu.
Miehet olivat melkein unohtaneet meidät. He puhelivat yhdessä ryhmässä, öljylampun valon langetessa himmeänä heidän kasvoilleen. Tuntuivat riitelevän siitä, kuka menisi ajamaan naisen ulos laivasta, ennen kuin perämies heräisi.
Tunsin itseni niin väsyneeksi — niin sanomattoman katkeraksi. Hellas oli oikeassa. Tunsinhan minäkin tuon kaiken, mistä hän oli puhunut. Olinhan minäkin vihannut itseäni, kironnut oman syntymäpäiväni, kiemurrellut itseinhosta. Minua puistatti, ja kylmänväristys kulki lävitseni.
Tuo kaikki oli sotaa — leppymätöntä, armotonta sotaa, jossa ei ole sovitusta eikä anteeksiantoa. Elämää, todellista, arkipäiväistä elämää — — se tuntui minusta äärimmäisen uskomattomalta. Ikään kuin olisin nukkuessani joutunut painajaisunien vainottavaksi.
»Eikö lähdetä jo kotiin nukkumaan — tuntuvat täälläkin jo väsyvän.»
Vanha mies makasi laatikossaan, mutta hänen silmänsä tuijottivat yhä edelleen lamppuun harmaina ja rävähtämättöminä. Laivapoika oikoi käsivarsiaan ja haukotteli. Lämmittäjä pyyhki yhä käsiään trasselitukkoon.
Ulkona alkoi taivas vaaleta ja talojen ääriviivat piirtyivät sitä vasten. Venäläisen kirkon suuri kupooli kohosi edessämme mustana silhuettina. Kaupunki oli aivan hiljainen ja pimeä, lukuunottamatta katulyhtyjen himmeitä rivejä ja kauppatorilla pirssissä torkkuvia autoja.
Me kävelimme yhdessä Länsirantaan päin.