»Tuo kirottu seksuaalielämä», sanoi Hellas. »Me olemme turmeltuneempia ja sairaalloisempia sielultamme kuin kukaan saattaisi todella kuvitella. Jokainen meistä on epänormaali. Ja jos joku uskaltaisi ruveta puhumaan siitä, leimattaisiin hänet siveettömäksi kiihkoilijaksi. Ja juuri parhaimmat yksilöt, ne joissa on mielikuvitusta ja herkkyyttä, ne ovat jo edeltäpäin määrätyt tuhoutumaan. — Tämä suurkaupunki kätkee kiviseiniensä taakse äärettömän paljon saastaa. Jo lapsesta asti… mehän olemme hermosairas ja häviöön tuomittu sukukunta maan päällä… jo lapsesta asti — kaikki kiihoittava ja pistävä ympärillämme herättää meidät liian aikaisin. Meillä ei enää ole mitään niin sanottua nuoruutta siinä merkityksessä, mitä nuoruudella ennen tarkoitettiin. — Herra jumala, miksi häpeillä sanoja ja olla olevinaan viaton. — Kiihoittavat kuvat ja turmeltunut mielikuvitus, pakkomielteet määrätyllä alalla — se kaikki on meille jokaiselle liiankin tuttua. Mutta mitä se tekee — siitähän ei puhuta — eikä saadakaan puhua. Miksi me nyt juuri näyttelisimme toisillemme. Tehän tunnette kaiken tuon yhtä hyvin kuin minä itsekin.»
Hellas oli kiihoittunut ja tarttui käsivarteeni pudistaen minua. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmät luonnottoman auki. — Minä huomasin, että hänen kravattineulassaan oli pieni, musta kivi, joka kimalsi lyhtyjen valossa. Tuo aistimus on jäänyt selvimmin mieleeni koko siitä yöstä.
»Meidän elämämme on hermosairasta — meidän maailmamme on kirottu helvetti. Emmekä me edes tahdo päästä pois siitä, sillä ei kukaan, kukaan tee mitään. — Me jatkamme olemassaoloamme juoden ja tanssien ja kertoen ruokottomia juttuja toisillemme. Ja jos joku kärsii kaikesta tuosta, nauretaan hänelle, jos hän uskaltaa sen tunnustaa. — Niin, ehkä on parasta, että me nauramme yhdessä, nauramme oikein kovaa, niin että katu kajahtelee. Toivottavasti täällä ei ole poliisia lähettyvillä. — No, jumalan nimessä, naurakaa, mies!»
Ja me nauroimme kulkiessamme Länsirantaa Tähtitorninmäen alapuolella — nauroimme räikeästi ja äänekkäästi niin, että kallio vastasi kaikuen. Koko juttu oli jotakin järjetöntä ja koomillista pohjallaan koko ihmiskunnan tragiikka.
Sitten me kävelimme hiljaa katolisen kirkon luo. Taivas oli jo vaalea, ja minä muistin Caritaksen, kuinka olin kerran, kauan sitten — äärettömän kauan sitten, tavannut hänet juuri tuossa samassa kulmassa. Ja hänellä oli ollut valkea hattu ja hänen kasvonsa olivat olleet valkeat yössä.
»Apropos, oletteko nähnyt Caritasta viime aikoina. Tahtoisin hyvin mielelläni tavata hänet joskus.»
Hellas aivan hytkähti hämmästyksestä. —
»Ettekö te todellakaan ole tavannut Caritasta. Ettekä tiedä… Hänhän on jo pari viikkoa sitten lähtenyt ulkomaille. Hänhän on ikuinen muuttolintu, ja jos hän jaksaa viipyä samassa paikassa kolme kuukautta kauemmin, on se ihme. Hänellä on veressään meidän aikamme levottomuus. — Mutta ettekö todellakaan tiedä mitään hänen lähdöstään. Minä luulin… Taikka oikeastaan, Caritashan on puhunut teistä niin paljon. Hän sanoi muistaakseni rakastuneensakin teihin. Ja te ette ole edes tavannut häntä. Se kuulostaa merkilliseltä! — Ja itse teossa minä melkein luulin teidän… Tai miksi puhua siitä!»
Hellas oli aivan muuttunut taas. Hän oli ikään kuin jostakin syystä hämillään, ja puhui kiireisesti ja huolimattomasti yrittäen teeskennellä välinpitämätöntä. — Yhdessä silmänräpäyksessä minä käsitin kirkkaana välähdyksenä, miksi Hellas oli soittanut minulle, miksi hän etsi juuri minun seuraani. — Ja koko kulunut yö oli ollut täynnä lausumattomia kysymyksiä, hermostunutta pelkoa, ikävää ja jotakin sanoin selittämätöntä. Minä olin tuntenut sen vaistomaisesti, mutta en ollut ymmärtänyt sitä. Minä olin myöskin hermostuneena odottanut hetkien kulumista, jotta pääsisin jonkinlaiseen ratkaisuun. — Kaikki se, mikä oli tapahtunut — mitä olimme nähneet — Gambrinin pöydät, laiva, torakat, harmaat kasvot, tuijottavat silmät, kirkon silhuettileikkaus vaalenevaa taivasta vasten — kaikki tuo oli ollut ainoastaan jotakin ihan epäoleellista. Me emme olleet eläneet siinä mukana. Kuvat olivat piirtyneet silmiimme jälkeä jättämättä — me emme olleet reageeranneet niihin.
Koko meidän elämämme, kaikki tapaukset ja muistot, kaikki olivat supistuneet yhteen ainoaan sanaan, Caritas! — Eikä se ollut enää ainoastaan sanat — se oli suuri symbooli, suuri vertauskuva kaikesta siitä, mihin elämä pyrkii — sokeana, kuumana, järjettömänä. Se oli jumala, se oli iankaikkisuus, se oli ensimmäinen hienosti punertava pilvi ylhäällä taivaanrannassa. Ja kaikki tuo oli järjetöntä.