Tuo hetki syksyaamuna, jolloin kävelimme alas lehtokujaa! — Se oli niitä harvinaisia hetkiä, jolloin voi katsoa suoraan toisen ihmisen sieluun ja nähdä hänen salaisimmat ajatuksensa — tuntea ne omassa itsessään — ominaan. — Hetki, jolloin kaikki sanat ovat kuolleet, jolloin ei tarvita mitään selityksiä — toisen silmät, kasvot, käden värähdykset, koko olemus puhuvat. — Ja ne hetket ovat liian paljon ihmiselle — me emme uskalla tehdä sitä — me emme uskalla tuntea toista ihmistä sellaisena kuin hän on, se on meille liian kammottavaa.
Sanotaan, että ihmisen, joka on nähnyt Jumalan kasvot, täytyy kuolla. — Ja me kaikki pelkäämme kuolemaa, takertuen kiinni elämään järjettömästi, eläimellisesti. — Sen tähden minä en katsonut Hellaan sieluun — minä pelkäsin!
Kaikki tuollainen erittely on yhtä järjetöntä kuin sellaiset hetketkin. — Teoreettisesti katsoen ei sellaisia hetkiä voi olla olemassa. Yhtä hyvin voisi rakentaa ikiliikkujan tai todistaa paralelliaksiooman.
Caritas! — Caritas! — Caritas!
Hellas ja minä, me molemmat, olimme aivan hiljaa. Mutta kuitenkin tuo nimi kaikui ympärillämme, koko ilma värisi sitä, niin että korvakalvoni olivat haljeta ja päässäni humisi. — Sen hetken kaipaus oli suuri kuin maailmankaikkeus.
Silloin minä jo tiesin ja ymmärsin, että jonkun täytyi tuhoutua ja hävitä. Meidän rakkautemme oli jotakin epäinhimillistä, jotakin mahdotonta. — Me suggeroimme toisemme samaan tunteeseen. — Se, mikä minussa oli ollut vain hiukan uteliasta ikävää, muuttui tulipaloksi hänestä. Minun elämälläni ei ollut enää muuta päämäärää kuin Caritas.
Silloin minä tunsin elämän todellisen tuskan. — Sillä mitä minä kaipasin? — Hänen läheisyyttään, hänen hiustensa kosketusta poskellani, hänen kätensä hyväilyä, hänen silmiensä kummallista väriä, — nautintoa hänen kanssaan, — ja kaikki tuo! mitä se saattoi tyydyttää. Hän olisi kuitenkin yhtä vieras minulle kuin ennenkin.
»Eikä rauhaa ole muuta kuin kuolemassa. Unikin on liian täynnä elämää.»
Me palasimme jälleen sanoihin, — palasimme arkipäivään ja hiukan ivallisesti hymyilevään seurustelutyyliin. — Todellakin, jospa me voisimme tietää, kuinka paljon tuskaa on kaikkien nauravien kasvojen alla! Sama, banaali juttu itkevästä ilveilijästä.
Hellas hymyili, ja hänen silmissään oli se levottomuus, jolle ei ole parannuslääkettä.