»Olisi todellakin ihanaa päästä matkustamaan ennen kuin talvi tulee, — matkustamaan niinkuin hänkin, — vieraita asemahalleja, vieraita kasvoja, pilettivihko, matkakreditiivi. Romantiikkaa, eikö totta?»
»Minne päin Caritas on matkustanut?»
»Tjaa, sitä on vaikea sanoa. — Muistatteko tuon itävaltalaisen eli juutalaisen viulunsoittajan, joka keväällä hurmasi kaikki meidän naisemme soikeilla silmillään ja minun mielestäni rasvaisella tukallaan. — Joku väitti, että Caritas olisi matkustanut hänen kanssaan Wieniin, mutta minä en mene takaamaan, onko siinä jutussa mitään perää. Caritaksen puolelta saattaa kylläkin odottaa melkein mitä tahansa, — siitä kai olemme yhtä mieltä, — ja ehkä se on niin. Mutta se suhde ei varmastikaan kauaa kestä. — Kevättalvella Caritas joka tapauksessa on Pariisissa, — siitä voisin lyödä hyvinkin suuren vedon.»
»Hän ei kai ole kirjoittanut mitään?»
»Kirjoittelu ei kuulu hänen tapoihinsa, — hän harrastaa enemmän itse elämää, — se on, kello viiden teetä Delmonicossa tai muussa sopivassa paikassa. — Mutta voimmehan odottaa kortteja, näköaloja, joita hän ei ole nähnyt, sillä muistaakseni hän ei harrasta näköaloja. — Tehdäänkö muuten sopimus?»
Hellaan kasvoissa oli jotakin rukoilevaa. Hän näytti niin kovin väsyneeltä ja jollakin tapaa vanhentuneelta.
»Jos te saatte häneltä kortin, niin luvatkaa näyttää se minulle. — Jos minä saan, näytän minä sen teille. Sillä tavalla teemme mahdollisuutemme kumpikin kaksinkertaiseksi. Eikö totta?»
Tietysti minä suostuin. Ja samalla minut täytti riemu, sillä Hellas tuntui olettavan, että minä saisin ennemmin kortin kuin hän. Minä en säälinyt häntä, sillä hän ei kaivannut sääliä, ja rakkaus on aina ollut julmempi kuin mikään muu.
Me katselimme taivasta, joka loisti punaista ja kultaa. Aamu oli kylmä, niin että molemmat värisimme.
Minä otin auton, kiroillen sitä, että taas oli aika kulunut niin myöhäiseen. Väsymys vei pois kaikki ajatukset, — vain sanat kiersivät sekavina aivoissani.