Eikä ole rauhaa muuta kuin kuolemassa. — — Mutta kevättalvella hän varmasti on Pariisissa.
Eikä ole rauhaa muuta kuin kuolemassa…
V
Me seisoimme Kaisaniemen kentällä, Hellas ja minä, katsellen jalkapallo-ottelua. Pikkuveli oli saanut minut taivutetuksi lähtemään mukaan huutamaan maaleja, sillä hänen koulunsa pelasi jotakin toista koulua vastaan. Hellaan olimme tavanneet aseman kulmassa; — hän sanoi olleensa viemässä kirjettä postiin ja liittyi seuraamme.
Aurinko oli kalpean kirkas ja kylmä. Kenttä oli aivan kova ja kilahtelevan jäätynyt. Pallon jäljessä juoksevien poikien huohotus ja potkupallokenkien töminä maata vasten kantautui korviimme kummallisen selvänä ja läheisenä myöhäissyksyn ohuen, kirkkaan ilman halki.
Pikkuveli ei kuulunut koulunsa joukkueeseen. Hän ei ollut kyllin hyvä, kuten hän itse anteeksipyytävästi sanoi Hellaalle. Mutta hän seisoi hiukan erillään meistä ja seurasi pelin kulkua silmät innostuksesta kiiltäen ja kasvot punoittaen.
Solakat pojanruumiit kirjavine paitoineen, jotka selästä kiilsivät märkinä hiestä, vilahtelivat kihisevänä sekamelskana kentän keskellä. — Kumahtaen lensi pallo korkealle ilmaan, — sen lentoa aurinkoa kohti seurasivat kiihkeät silmät. Peli vaikutti verrattain tasaväkiseltä. Vielä ei ollut tullut yhtään maalia.
Pikkuveljestä ja Hellaasta oli muuten tullut merkillisen hyvät ystävät. — Miten hämmästyinkään eräänä iltana, kun tullessani kotiin tapasin Hellaan ja Pikkuveljen innokkaassa keskustelussa radiokoneen ääressä. Hellas oli aivan kuin suuri poika, joka innostuneena selitti jotakin idioottimaista keksintöä. Hän väitti, että yhdistämällä jollakin tapaa taskulampun patterin tavalliseen kidekoneeseen sillä muka voisi kuulla eurooppalaisia asemia. — Pikkuveli taas väitti häntä vastaan kaikella sillä asiantuntemuksella ja hirvittävällä ammattisanavarastolla, jonka nuori radioamatööri kykenee omaksumaan itselleen. — He olivat molemmat niin innostuneet, etteivät ensin huomanneet lainkaan minun tuloani.
Hellas paljasti silloin jälleen uuden puolen itsestään. En olisi koskaan voinut uskoa, että hän saattaisi tulla toimen keskustelussa nuoren pojan kanssa. Siihen oli hän minun mielestäni liian kyynillinen ja epäilevä. Silloin sain kuitenkin huomata, että hän tuli Pikkuveljen kanssa toimeen paremmin kuin minä, ja pienen pieni mustasukkaisuuden ja katkeruuden piikki pisti sieluani.
Se oli sama päivä, jolloin olin saanut kortin Caritakselta. — — Ihmettelin, miten Hellas oli osannut tulla juuri samana päivänä. Muistin kyllä aikaisemman sopimuksemme, että näyttäisimme toisillemme saamamme kortit, mutta sillä hetkellä tuntui se minusta äärimmäisen vastenmieliseltä.