Tosin siinä kortissa ei ollut mitään, mitä olisi tarvinnut salata.
Se oli aivan tavallinen kortti. Noita tusinamaisemia, joita saa ostaa kaikilla asemilla, — jokin vuori, jokin tasalatvainen lehtipuu, lampaita. — Kortti, jonka matkustaja ottaa kiireessään siihen juuri vilkaisemattakaan kirjoittaakseen pari merkityksetöntä sanaa ja osoitteen, näyttääkseen, että on matkalla ja kuitenkin muistaa muidenkin ihmisten olemassaolon.
Se oli päivätty Wienissä. — Siinä oli vieraan maan postimerkki. — Joskus poikana olin keräillyt postimerkkejä. En erikoisesti kokoelman vuoksi saadakseni mahdollisimman monta erilaista, vaan pikemminkin jonkinlaisen kaukaisten maiden kaipauksen takia. Saatoin siihen aikaan tuijottaa tuntikausia niiden numeroita, kirjoituksia ja kuvia, tahraisia postileimoja ja päivämääriä. Kuvittelin silloin kirjeitä, joita ne olivat kuljettaneet perille. Kaikkia niitä ihmiskohtaloita, jotka olivat kutoutuneet painetun, värikkään paperipalasen ympärille, — rakkautta, kuolemaa, liikeasioita, — kaikkea, mitä maailmassa tapahtuu.
Kaikki tuo tulvahti mieleeni nähdessäni pöydällä tuon tusinakortin ja sen hätäisesti vinoon liimatun postimerkin. Minä tavailin kiireessä kirjoitettuja sanoja, ja koetin arvailla niiden merkitystä, sitä salaisuutta, minkä ne kätkivät sisällyksensä taakse.
Siihen ei ollut kirjoitettu paljon:
»Rakas Ystävä!
Veturi huutaa ja Wienin valot ovat välkähtäneet näkyviin. Yötaivas on tummanpunainen. — Miksi ette ole täällä? C.
Miten saatoin kuvitella kaiken tuon. — Loistojunan lyhyen, jyrisevän, pehmeästi keinuvan vaunurivin, — semafoorien silmät ja vaihdelyhtyjen sadat loistavat valot suurella ratapihalla, vieraan kaupungin, suurkaupungin tulimeren, reklaamien loiston suurten hotellien seinillä. Ja Caritaksen, — solakkana, ihmeellisen värisin silmin, — puuterihuisku kädessä tietysti ennen asemalle tuloa…
Olin nauttinut tuosta kortista koko päivän. — Se oli ollut povitaskussa. Sydämeni päällä. — Tunsin itseni koomillisella tavalla nuoreksi koulupojaksi, joka suutelee ensimmäistä, pientä, huonolta hajuvedeltä tuoksuvaa paperilappuaan. Mutta tuo naurettava sentimentaalisuus tuntui minusta sillä hetkellä hauskalta ja tavallaan liikuttavaltakin. — Ja pari kertaa luin yhä uudestaan kortin sisällyksen painomusteesta kosteitten korrehtuuriliuskojen päällä työpöytäni ääressä.
Käsiala siinä oli huolimatonta, — hiukan terävää, mutta siinä oli paljon paksuja viivoja ja intohimoa.