Ei! minusta tuntui äärettömän vastenmieliseltä näyttää sitä Hellaalle.
Mutta Hellas alkoikin keskustelun. — Pikkuveli oli siirtynyt syrjään ja seurasi ihaillen Hellaan ilmeitä ja sanoja.
Hellas puhui jälleen hitaasti ja hiukan venytellen, tavalla, joka ärsytti minua.
»Sain tänään kortin Caritakselta. Haluatteko nähdä?»
Minä hämmästyin. Mutta koko asiahan oli hyvin helppo ymmärtää. Caritas oli tietysti ottanut itselleen aikaa jonkin minuutin ja lähettänyt kokonaisen pakan kortteja vapautuakseen siitä velvollisuudesta. Hellas oli saanut, minä olin saanut ja moni muu mies oli varmasti myös saanut.
Nyt oli minulla tilaisuus purkaa sopimuksemme, jos vain halusin. Hellas oli nähtävästi arvannut asian oikean laidan, että minulla myöskin oli kortti, sillä en uskonut, että hän olisi tullut vain tunnontarkasti näyttämään sopimuksemme. — Minä saatoin sanoa, ettei minulla ollut mitään halua nähdä hänen saamaansa korttia, — silloin vapautuisin myöskin velvollisuudesta näyttää hänelle omani. — Mutta kuitenkin…
Minua pakotti toimimaan mustasukkainen, kipeä uteliaisuus. Meitä vaivasi sama tunne, — molemmat halusimme verrata, mitä olimme saaneet, — kumpi oli voittanut.
»Minä sain myöskin tänään. Vaihdetaanko?»
Me vaihdoimme. — Hellaan kortti oli samantapainen kuin minunkin. Postimerkki yhtä huolimattomasti liimattu, — käsiala yhtä hermostuneen hätäistä kuin minunkin kortissani. Mutta siinä ei ollut mitään muuta kirjoitettuna kuin:
»Kiitos viimeisestä!»