Minä katselin tyhjää, valkoista pintaa mustasukkaisesti arvaillen, mitä nuo kaksi sanaa saattoivat merkitä, mitä kirjoittamattomia sanoja sisältyi tuohon korttiin. — Hellas katseli minua iroonisesti nauraen.
»Hellästi sanottu, eikö totta?»
Sitten kumartui hän lukemaan minun saamaani korttia. Ja julmasti nauttien näin hänen hiukan värähtävän: »Rakas Ystävä… Miksi ette ole täällä?»
Ja kuitenkin jäivät mieltäni kalvamaan nuo kaksi sanaa, »kiitos viimeisestä». Oliko se todella kiitos, — oliko se ivaa, — oliko se katkeruutta. — Mutta minä olin liian ylpeä kysyäkseni Hellaalta mitään.
»Tämähän on suorastaan kiehtova, — melkeinpä viettelevä, jos niin tahtoisi sanoa. Ehkä hänellä ei ole tarpeeksi kavaljeereja siellä.»
Minua raivostutti Hellas. — Miksi hänen täytyi mennä turmelemaan minun iloni. — Tai oikeastaan, mistä minä iloitsin? Pienestä tusinakortista, jonka melkein tuntematon nainen oli kirjoittanut keinuvassa junavaunussa muiden korttiensa joukkoon, — aivan sivumennen, unohtaen kohta kaiken.
Hellas huomasi minun mielentilani ja sanoi lyhyesti hyvästi. Ulko-ovella hän vielä hiukan naureskeli Pikkuveljen kanssa. Kun hän oli lähtenyt, tuli Pikkuveli luokseni ja sanoi:
»Kuka tuo herra oikeastaan on. Hän tuli tänne ja sanoi odottavansa sinua. Hän on suurenmoinen!»
Sanoin vain aivan lyhyesti, että Hellas oli kirjailija, ja lähdin omaan huoneeseeni. Pikkuveli tuntui vaistoavan, että olin pahalla tuulella eikä seurannut jäljessä.
Siellä huoneessani minä, — häpeä sanoa, — melkein itkin. Olin väsynyt päivän työstä, hermostunut ja mustasukkainen. Kaipasin Caritasta, hänen läheisyyttään, ja kuitenkin samalla tunsin syvästi, ettei meillä ollut mitään yhteistä kosketuskohtaa. Minun rakkauteni tulisi joka tapauksessa olemaan turha ja tyydyttämätön.