Ja nyt paistoi yllämme syksyn kylmä, kultainen aurinko, — ohut ilma tunkeutui pistävänä keuhkoihin, — minä tunsin olevani vielä nuori ja kiihkeä. Seurasin jännittyneenä pelin kulkua.
Pojat molemmista kouluista olivat jakautuneet kahteen eri ryhmään, jotka seisoivat kentän reunalla ja puhkesivat huutamaan jokaiselle onnistuneelle hyökkäykselle ja potkulle. Minä tunsin kiihtyväni, — olin mukana kentällä potkimassa, juoksemassa ja läähättämässä. Hellaskin oli kadottanut tavallisen rauhallisen kyynillisen ilmeensä, vaikka hän yrittikin puhua välinpitämättömästi:
»Ajatelkaahan, mitä tarpeetonta voimienhaaskausta koko juttu on. Pojat treenaavat itsensä kuntoon hyödytöntä kilpailua varten, käyttävät siihen vapaa-aikansa ja osan työajastaan, — ajattelevat vain kilpailua ja unohtavat tarpeellisemmat harrastukset.»
»Tehän puhutte kuin vanha, kuivettunut pedagoogi.»
Meidän keskustelumme keskeytti valtava huuto ja melu. Koko toinen puoli kenttää oli täynnä huitovia käsivarsia ja heiluvia hattuja. Mutta meidän puolemme oli aivan hiljaa, ja Pikkuveli oli kapea kiukusta.
»Ne tekivät ensimmäisen maalin. Se on paha merkki. Mitä ihmettä meidän pojat oikein löntystelevät.»
Hellas yritti lohduttaa:
»Ei se mitään tee. Me otamme sen kyllä takaisin. Pojat tulevat vain hiukan varovaisemmiksi.»
Kun peli jälleen alkoi, käännyin minä Hellaan puoleen:
»Tehän käyttäydytte aivan päinvastoin kuin mitä puhutte. Juuri selititte koko kilpailun tarpeettomuutta ja turmiollista vaikutusta ja nyt olette innostamassa uuteen otteluun.»