»Kiitos. Toivottavasti voin piankin toimittaa ne takaisin.»
Olimme molemmat hiljaa. — Jäin seisomaan ikkunan luo ja tuijotin ulos pihalle. Puutarhan muuria kiersivät krassit, joiden lehdet vaihtuivat purppuraan ja kuparinruskeaan. — Mutta minä en voinut katsella niitä. — Valokuva, — valokuva! — ja kuihtunut, kuivettunut neilikka pienessä, kiinalaisessa kupissa.
»Herran nimessä! Voitte minun puolestani katsoa sitä. Tiedättehän kuitenkin, kuka se on.»
Jos olisin ollut kyllin ylpeä, en olisi koskenut kuvaan, mutta uteliaisuuteni oli liian polttava.
Siinä oli Caritas, — vain hänen kasvonsa, hiukan taaksepäin kallistuen, huulet puoliavoinna, — silmät, nuo kummallisenväriset silmät, tuijottaen katsojan ohi. — Se oli ihmeen onnistunut ja elävä valokuva. Leima osoitti, että se oli otettu Berliinissä pari vuotta aikaisemmin.
»Saatte sen lahjaksi minulta. — Niin! ottakaa se ja viekää pois. Se on sietämätön, niinkuin hän itsekin. Ettei muka sitä, minkä itse on saanut lahjaksi, saa antaa pois. — Hullu! minä olen ostanut sen kuvan ja totisesti myös maksanut siitä sellaisen hinnan, ettei mistään valokuvasta ole sitä maksettu. Voitte siis hyvällä omallatunnolla ottaa sen. Minä olen kyllästynyt siihen.»
Ohuen lasin alla kiilsivät Caritaksen silmät, — puoliavoimet huulet hymyilivät.
Tietysti minä otin sen. Olen tehnyt paljon muutakin, jonka vuoksi saan halveksia itseäni. — Yritinpä myöskin vakuuttaa itselleni, että kuva ainoastaan hermostutti Hellasta, mikä oli vahingollista hänelle kun hän muutenkin oli sairas.
Pikkuveli tuli takaisin ja ilmoitti, että lääkäri oli luvannut saapua parin tunnin kuluessa. Hellaan ilmeestä näin, että meidän oli poistuttava. Nyt oli mahdotonta jäädä. Ja kuinka mieletön ihminen onkaan! — Minä en enää tuntenut pienintäkään mielenkiintoa Hellaaseen. Tunsinpa tuon puoleksi suojelevan, puoleksi hieman halveksivan tunteen, joka syntyy, kun on jollekin lainannut rahaa kovassa pulassa.
»Tahdotteko ojentaa minulle tuon kirjan vielä.»