Hän alkoi kiihtyä, ja kasvoille ilmestyi epämääräisiä punaisia läikkiä. Hengitys kävi huohottaen ja vaikeasti — se oli melkein kuin hiljaista nyyhkytystä.
»Totisesti minä tiedän, että se on loppua lähellä. — Kun tässä äsken loikoilin, näin vihertäviä varjoja, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Aivan minun luokseni — ja käteni alkoivat puutua, hitaasti, aivan hitaasti. En tuntenut mitään kipua, kaikki vaikutti niin helpolta. Ja kuitenkin minä olisin tahtonut huutaa — huutaa niin kovaa kuin mahdollista, paeta pois. Mutta en jaksanut oikein kohota vuoteessani. Sydän jyskytti hitain, pysähtyvin lyönnein… Oletteko koskaan tuntenut, kuinka epämiellyttävää sydämen pysähteleminen on?»
Lääkäri oli ollut oikeassa. Hitaasti aloin huomata, missä tilassa Hellas oli. — Hän horjui kuoleman ja mielisairauden rajoilla. Minä en yleensä rukoile, minulla ei ole aikaa niin paljon, mutta silloin havaitsin itseni rukoilemassa, että hän mieluummin kuolisi.
»Ja minä pelkäsin, pelkäsin niin sanomattomasti, että teidän on mahdoton sitä ymmärtää. Se vei pois kaiken ylpeyteni ja niin sanotun kyynillisyyteni. Se oli puhtaasti animaalista häviämisen, tuhoutumisen, tajuttomuuden pelkoa — se oli itsesäilytysvietti, ja mitään hirvittävämpää kidutusta ei ole. — Muistatteko, kuinka kerran uidessamme yhdessä — hän oli silloin rannalla — puhuimme itsemurhasta. — Se on ehkä toista, mutta nyt minä tunnen, mitä kuolema on. Ja kaikkeen tuohon sekautui vielä tunto siitä, miten paljon tehtävää, työtä, ajateltavaa minulla on maailmassa. Minä olen vielä vielä liian täynnä elämää. Ja rakkautta! — rakkautta! Ettekö usko?»
Hän haparoi kädellään ja hänen silmänsä näyttivät särkyneiltä. Ojensin hänelle käteni ja tunsin, kuinka hänen kätensä nytkähteli ikäänkuin suonenvedossa. Hänen hermonsa mahtoivat olla hirveässä kunnossa.
»Minä rakastan — ja kuitenkaan ei ole rauhaa muuta kuin kuolemassa. Ja kaikki on minun syyni. Hän on ihana nainen — ainoa nainen maailmassa. Hänen silmänsä — ne ovat maailma, ne ovat kaikki kaukainen — Konstantinopoli, Birma, muskottipuut ja mangrovesuot — ne ovat valheauringot napaseudun jäällä. Sanovat, että hän on rakastanut niin monta miestä, että hän on syntinen. Ja Jumala! Jumala! minä olen kuitenkin kaikkeen syyllinen. — Miksi minä annoinkaan teille hänen kuvansa — olin hullu, järjetön, mutta ette te vielä tiedä, mitä tuska on. Ei! ei! ei missään tapauksessa. Minä en tahdo sitä takaisin. Minä olen sen kerran antanut pois, ja se ei koskaan palaa minun luokseni. Kerran te ymmärrätte. Se ei saa palata. Minä olen kuitenkin liian heikko. Minä en kestäisi. Se on tuli, se on helvetti. Sen tähden minä tahdon kuolla. Minun täytyy kuolla. Minä olen turmeltunut, tuhoutuva siemen. Minä olen lahonnut loppuun. Ymmärrättekö, minun täytyy kuolla, ja minä pelkään! pelkään! — Ja luulin olevani niin rohkea sen edessä.»
Hän houraili. Sitten hänen silmänsä selvisivät ja saivat entisen luonnottoman kiiltonsa. Hän veti kätensä pois. Se oli rauennut ja veltto.
»Miten yksin voi ihminen olla. Eikä kukaan saa tietää sitä. Minun täytyy säilyttää illusioni — illusioni elää vielä silloin, kun minä olen hävinnyt, kirkas, säteilevä illusioni, jolla on auringon siivet. — Minä tahtoisin kertoa, että edes joku tietäisi, että edes joku ymmärtäisi. — Ei! se on vain säälin tavoittelua, raukkamaista. Me kuljemme vuorten huipuilla, meillä on metallisiivet ja aurinkopanssari. Rakkaudesta, rakkauden tähden!»
Miten raukkamainen minä olinkaan. — Huomasin, että olin suorastaan ojentautunut eteenpäin kaikki lihakset jännittyneinä kuullakseni jonkun sanan, jonkun katkonaisen lauseen, joka johtaisi minut jäljille. Minulta puuttui keskusajatus. Se, jonka ympärillä hourailevan ajatukset liikkuivat. Vetäydyin taaksepäin, mutta Hellas käsitti väärin liikkeeni. Hän tuli äkkiä aivan kylmäksi ja rauhalliseksi.
»Lähtekää vain, jos haluatte. Minä en kaipaa sääliä. Tai kyllä kaipaan, kaipaan sanomattomasti, mutta kieltäydyn ottamasta sitä vastaan. Ajatelkaa, kuinka suurenmoista — kieltäydyn jyrkästi ottamasta vastaan sääliä. Siis! kerjään sääliä.»