Hän nauroi, — pitkään, läähättäen, järjettömästi, melkein tukehtumaisillaan. Hänen hengityksensä oli kuin nyyhkytystä. Minua pelotti, pelkäsin, että hermot olisivat murtuneet, mutta hän rauhoittui pian.
»Lukekaa minulle ääneen. — Runoja. — Mitä tahansa. — Se rauhoittaa minua. — Merkillistä huomata, kuinka heikkous kiihdyttää ihmistä. Ennen jaksoin aina hillitä itseni.»
Otin hätäisesti kirjan, joka oli päällimmäisenä. Se oli sama, jonka kerran aikaisemmin olin ojentanut hänelle. Lindsayn Kongo-runo avautui eteeni. Aloin lukea sitä hätäisesti — ääntäen väärin ja tajuamatta sisällystä. Mutta ehdittyäni kertosäkeeseen, keskeytti Hellas minut kädenviittauksella ja käänsi hitaasti suomeksi kaksi säettä:
»Ja minä olen nähnyt Kongon vierivän kumisevassa yössä leikaten djunglirantoja kultaisin vöin…»
Hän oli hetkisen aivan hiljaa, ja kertasi sitten samat sanat, äänessään sanomattoman paljon kaipausta ja hellyyttä. Kun hän jälleen alkoi puhua, ei se enää ollut hourailua.
»Miksi ihmisen täytyy olla köyhä. Joskus se tuntuu niin kovin katkeralta. Kun maailmassa olisi niin äärettömän paljon nähtävää, koettavaa, tunnettavaa. Kun koko maailma voisi olla minun isänmaani. Kaikki värikkäät maat, kaikki äänet, kaikki tuoksut olisivat minun. Pikajunien kiskojen jyskeestä kreolitytön nilkkarenkaitten helinään, loistoauton säkenöivistä kyljistä tuntemattomiin kukkiin Amazonasissa. — Katsokaa, se on kaipaus. Ja minun täytyy kuolla. Täytyy!»
Yritin rauhoittaa häntä selittämällä, että tämä menisi pian ohitse, että hän jo parin päivän kuluttua olisi jalkeilla.
»Olette oikeassa. Tämä kohtaus kyllä menee ohitse. Minua väsyttää. Luulen, että voin nukkua tämän yön, jos te olette lähelläni. Pelkäsin myöskin sitä, että tulisin mielisairaaksi. — Vaikka oikeastaanhan kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan epänormaaleja. Tarkoitan vain sitä rajaa, jonka yhteiskunta asettaa. — Muistatteko Chestertonin paradoksia: hullu on se, joka on kadottanut kaiken muun paitsi järkensä. — Koomillista, koko maailma on itse teossa ainoastaan suuri mielisairaala, mutta missä viipyy Ylilääkäri. Niin, ehkä hän on käynyt meidän luonamme ja konstateerannut tilamme. Me emme vain ole tunteneet häntä. Olemme luulleet häntä kohtalotoveriksemme. — Älkää pelätkö, ei tämä ole raivokohtauksen alkua. Tämä on vain minun tavallista filosofiaani. Voisimme tavallaan nimittää sitä praktilliseksi filosofiaksi, eikö totta? — Vakuutan teille, en tule hulluksi — ainakaan vielä. Teidän ei tarvitse olla noin kauhistuneen näköinen.»
Hellas hymyili minulle rauhoittavasti ja melkein suojelevasti. Mahdoin todellakin olla pelästyneen näköinen.
»Ja lopultakin, jos nyt paranen. Mitä se merkitsee? Vain sitä, että helvetti jatkuu hiukan kauemmin. Jo Sokrates huomautti, että jos yleensä on olemassa joku tuonpuoleinen elämä, ei se missään tapauksessa voi olla pahempi kuin se maailma, jossa me elämme. Pahempaa ei nimittäin voi yleensä olla, ymmärrättekö. Se oli hiukan ilkeästi sanottu, mutta kerrotaan, että hänellä oli paha vaimo. Xantippa parka, olen alkanut vuosituhansien takaa tuntea suurta sympatiaa häntä kohtaan. Historia on luonnollisesti tehnyt hänelle äärettömän paljon vääryyttä niin kuin kaikille todella jaloille sieluille. Ja jaloushan on vain suhteellinen käsite. Kukaties minuakin voisi sanoa jaloksi jostakin määrätystä näkökulmasta katsoen. Ja teitä. — Jos minä nyt paranen. Se merkitsee vain sitä, että ratkaisu siirtyy hiukan tuonnemmaksi. Se suuri ratkaisu.»