Hän oli rauhoittunut ja nojautui taaksepäin. Silmätkin painuivat hetkeksi umpeen, mutta avautuivat taas kohta.
»Ilkeä tunne tuo — juuri kun on nukahtamaisillaan, hätkähtää hereille.
Se johtuu vain hermoista. Hermot ovat kauhistuttava järjestelmä. —
Onneksi ne inhoittavat nytkähdykset ovat lakanneet.»
Minä olin varma siitä, että Hellas aivan tahallaan oli tehnyt kaikkensa tullakseen sairaaksi. Hän oli epänormaali. Muutamat lääkärit väittävät, että jokainen ihminen, joka yrittää tehdä itsemurhan, on mielisairas. Minä en kylläkään hyväksy sitä käsitystä, mutta teoreettisesti, sosiologiselta kannalta sitä täytyy pitää oikeana. Nyt riippui kaikki vain siitä, tahtoiko Hellas itse parantua. Jos hän ei sitä halunnut… Hänessä selvästikin oli taistellut kaksi vastakkaista pyrkimystä — rakkaus elämään, kaikkeen olevaan, elämänvietti, ja päinvastoin jokin tuntemattomista syistä johtuva julma tuhoutumisen pyrkimys, katkera ja hellittämätön, joka oli saanut hänet tekemään kaikkensa tullakseen yhä sairaammaksi, rasittamaan itseään liikaa, uimaan yöllä jääkylmässä vedessä, pakenemaan puolipukeissa ulos syksyiseen yöhön, hermostuttamaan itsensä niin, että nukkuminenkin kävi mahdottomaksi.
Nuo tuntemattomat syyt! Enää en ollut itsekään utelias. Nyt olisin tahtonut tietää ne voidakseni auttaa häntä, mikäli se oli mahdollista. Voidakseni seistä hänen rinnallaan ystävänä, toverina, jottei hänen olisi tarvinnut taistella taisteluaan niin julman yksin. Sillä hetkellä olin rehellinen. En ajatellut Caritasta, en ollut mustasukkainen — sillä hetkellä merkitsi minulle ihmiselämä enemmän kuin oma rakkauteni. En ollut järkevä… olin täynnä sekavia, erittelemättömiä tunteita.
Tietysti olin typerä, sillä mitä merkitsee itse asiassa yksi ihmiselämä. Minä omasta puolestani olin tavallani valmis kuolemaan — tietysti se olisi tuntunut hiukan katkeralta, hiukan liian aikaiselta, mutta en luullakseni olisi nostanut siitä liian paljon melua, ikäänkuin minä olisin ollut koko maailman keskipiste. — Ja juuri samalla tavalla tiesin Hellaan tuntevan. Ja kuitenkin kauhistutti minua sanomattomasti tietoisuus ja pelko, että hän kuolisi. Minuun oli siirtynyt osa hänen elämänviettiään. Hän oli suggeroinut minut tuntemaan samaa kuin hänkin, niin kuin joskus ratkaisevina hetkinä tapahtuu ihmisten kesken.
Miksi hän ei tahtonut elää? Miksi hän niin julman järjestelmällisesti etsi kuolemaa, vaikka kuitenkin pohjaltaan pelkäsi sitä. Saattoi ihailla sitä rohkeutta, jolla hänen oli täytynyt taistella kauhuaan vastaan ja jatkaa yhä edelleen alkamaansa tietä. Ja mikä mahtoi olla se, joka pakotti häntä eteenpäin. Jotakin äärettömän tuskallista sen täytyi olla. — Rakkaus — Caritas!
Olin näkevinäni valokuvan työpöydälläni — sen edessä orkidean kristallimaljassa. Piirre piirteeltä tarkastelin mielikuvituksessani Caritaksen piirteitä, etsien niistä sitä salaisuutta, joka painoi niin raskaasti. — Puoliavoimet huulet hymyilivät hiukan, pää oli kallistunut taaksepäin kuin suudelmaa varten, ja silmät tuijottivat katsojan ohi kaukaisuuteen.
Muistin Hellaan sanat nuoruudesta, joka vielä uskoo siihen, että jokaisessa naisessa piilee salaisuus. Hänelle ei ollut mitään salaisuutta enää. Ja se, minkä hän oli löytänyt, oliko se jotakin niin katkeraa, että se saattoi pakottaa hänet etsimään kuolemaa.
Ajatukseni alkoivat väsyä kierrellessään lakkaamatta saman asian ympärillä ikuisesti palaten lähtökohtaansa, pääsemättä lopulta askeltakaan edemmäksi. — Hellas näytti nukahtaneen vuoteeseen. Hänen silmänsä olivat kiinni; niiden alla näin sinisten varjojen joukossa paljon hienoja ryppyjä — noita ryppyjä, jotka kertovat siitä, että on elänyt liian paljon ja kokenut liian paljon. Suupieliin oli painunut katkeruuden poimu. Mutta se ei ollut vastenmielistä tyytymättömyyttä, niin kuin niin monella ihmisellä, vaan todellista, miehekästä tuskaa. Parransänki oli kasvanut pitkäksi muutamien päivien aikana. Se teki hänet avuttomaksi ja epäkorrektiksi.
Hän ei kuitenkaan nukkunut, sillä tuijottaessani häneen hän huomasi sen hermostuneen ihmisen luonnottomalla herkkyydellä ja aukaisi silmänsä.