Ihmisten seurassa kylmä, hiukan katkera mies. Skeptillinen, joskus melkein raaka. — Ja kaiken alla oli hänen elämänsä salaisuus, jota en ollut pääsyt lähemmäksi.
Hellas oli nukahtanut. Hän hengitti hitaasti ja rauhallisesti. Otsalle, hiusrajaan oli kihonnut hiukan hikeä. Savuke oli pudonnut hänen sormistaan ja poltti hitaasti reikää peitteeseen. Otin hiljaa sen pois ja nojauduin taaksepäin tuolissani. Juuri ennen uneen vaipumista näin Caritaksen kasvot aivan lähellä omiani, niin että saatoin tuntea hänen hengityksensä kasvoillani ja hyasintin tuoksun hänen hienossa ihossaan. — Se oli tuollainen unen, todellisuuden ja mielikuvituksen välittämä hallusinatio.
* * * * *
Aamulla, kun jo oli aivan valoisaa, heräsin siihen, että Hellas istui vuoteessaan ja katseli minua. Vihreä lamppu paloi vielä värittömänä valoisassa huoneessa. Koko ruumiissani oli epämiellyttävä, hiukan hikinen tunto siitä, että on nukkunut yönsä vaatteet yllä.
Hellas oli yhä hyvin kalpea, mutta muuten terveen näköinen. Hänen silmissään oli melkein poikamaisen veikeä ilme, kun hän arvokkaasti toivotti minulle hyvää huomenta ja sanoi:
»Olen tunnin verran seurannut teidän hidasta toipumistanne. Uskon, että sairautenne on nyt onnellisesti sivuutettu, kun olen uhrautuvasti ottanut teidät luokseni yöksi. Muistaakseni kerroitte eilen illalla olevanne hiukan huolestunut terveydentilastanne. Älkää pelätkö, tulette vielä näkemään monta onnellista päivää.»
Yli koko olemukseni välähti äkillinen riemu, äkillinen elämänvoima. Ihanan, aavistavan kirkas syksyaamu tunkeutui huoneeseen. Se oli kuin viesti onnellisesta ikuisuudesta.
Me olimme kuin kaksi poikaa. Minä ryntäsin hänen luokseen ja ravistelin häntä. Me nauroimme yhdessä ihanaa riemua täynnä. Koko maailma oli poissa meidän luotamme, oli vain tämä ihana hetki. Yö oli ollut painajaisunta, elämä oli ollut painajaisunta. Tämä oli ainoa todellisuus. Olla poika, leikkiä täynnä riemua ja erittelemätöntä uskoa!
Silloin tiesin, että me olimme ystäviä, todellisia ystäviä, ja että toveruus saattoi olla enemmän kuin mikään muu. Ja Hellas sanoi hymyillen:
»Mitäs helkkaria tässä nyt oltaisiin niin p… n tärkeitä!»