II.
VII
Pikkuveli oli rakastunut. — Minulle se oli jotakin hiukan koomillista, hiukan kaihomielistä, hiukan kipeää.
Ensimmäiset oireet ilmenivät jonkun verran ennen joulua. Pikkuveli vihelteli kimeämmin tullessaan kotiin, kierteli huoneissa, penkoi kirjoja ja heitti ne huolimattomasti jälleen pois, oli täynnä määrittelemätöntä toimintatarmoa, joka etsi purkautumistaan. — Hänen mielentilansa vaihteli elohopean tavoin ärtyisästä riemukkaaksi. Jonkun kerran tuli hän kirjoituspöytäni ääreen ja puristi minua takaapäin olkapäistä. Se oli ainoa hyväilymuoto, minkä me tunsimme.
Olin ollut hiukan huolissani hänen puolestaan, sillä syyslukukauden ajan oli hän ollut verrattain veltto — vetelehtinyt huoneessaan roskaromaaneja lukien tai istuskellut elokuvissa. Hän oli ollut hiukan hermostunut ja synkkä. Silmissä oli paljon pimeää ja hän ei enää katsonut minua aivan suoraan kasvoihin.
Monena iltana nukkumaan mentyämme olin loikonut vuoteessani hengähtämättä, hiljaa, peljäten. Kuunnellut ääniä hänen huoneestaan, hänen hengitystään, hänen kääntelehtimistään vuoteessa ennen uneen vaipumista. — Eikä minulla kuitenkaan ollut rohkeutta puhua hänelle mitään. Kaikki sanathan ovat kuitenkin lopulta turhia. On asioita, joissa kaikki ihmiset seisovat yksin, jotka yksin täytyy läpäistä.
Nyt hän oli jälleen sama kuin ennenkin — iloinen, reipas, hiukan kujeileva, täynnä noita koulupoikien vitsejä, jotka voivat hermostuttaa ihmisen hengiltä, ja joissa voi löytää arvaamattomia näköaloja nuoruuskauden sielunelämään. — Hän alkoi jälleen kymmenen minuutin aamuvoimistelunsa, ja lisäsi vielä siihen kylmän suihkun. — Iltaisin oli hän paljon poissa, mutta minä en ryhtynyt utelemaan hänen teitään — hymyilin ainoastaan hiukan ja pidin silmällä, ettei hän lyönyt laimin läksyjään.
Hän vaati itselleen smokingin, sillä hänen piti mennä sanojensa mukaan johonkin joulujuhlaan, jossa kuului asiaan olla iltapuvussa. — Kun hän sitten eräänä iltana kamppaili peilin edessä ensimmäisen kovan kauluksensa, tärkätyn paidanrinnan ja kauluksennappien kanssa, kysyin minä aivan viattomasti:
»Hänellähän on ruskeat silmät, eikö totta?»
»Älä houraile — nehän ovat aivan siniset niinkuin teräs.»