Minä katselin heitä salaa. Mutta tässä kohtauksessa ei ollut mitään sellaista. Heidän kätensä vain etsivät toisiaan ja tytön pää painui hiukan lähemmäksi Pikkuveljen olkapäätä, joka suoristautui ja kävi ikäänkuin miehekkäämmäksi.
Siinä ei ollut mitään lihan värinää… ei mitään intohimoa tavallisessa mielessä. Se oli jotakin, joka oli paljon kauniimpaa, suurenmoisempaa. — Se oli ihaninta toveruutta, ei mitään teeskentelyä eikä pakkoa. — Siinä ei ollut mitään hermosairasta, liian aikaisin kehittynyttä aistillisuutta. Ja kuitenkin se oli enemmän kuin toverillisuutta.
Hellas olisi ehkä sanonut, että se oli kylmien suihkujen ja aurinkokylpyjen rakkautta.
Minulle se oli uusi, onnellinen näkemys. Olin ylpeä Pikkuveljestä ja ylpeä siitä, että hän oli voittanut niin mainion tytön. Tulin ajatelleeksi, eikö noin vakava kiintymys niin aikaisin ollut vaarallista. Juuri tuollaiset, liian kauan kestäneet suhteet ja kihlaukset ovat tehneet monesta ihmisestä hysteerikkoja. Niiden liian läheinen tyydyttämättömyys saattaa käydä tuskalliseksi.
Ja kuitenkin, minä en pelännyt heidän puolestaan. Kun he kerran olivat löytäneet noin ihanan toveruuden, tulisivat he myös onnellisesti ratkaisemaan sen synnyttämät probleemit.
Filmi loppui johonkin hurjaan moottoripyörä-tyttösankari-kohtaukseen. Kun painuimme ulos kylmään talvi-iltaan keskellä sorisevaa ihmisjoukkoa, sanoi Pikkuveli:
»Kuulehan, jos pääsen reilusti keväällä kahdeksannelle luokalle, niin saanko moottoripyörän. Minä tahtoisin sellaisen niin hurjan mielelläni.»
»Mutta siinä täytyy ehdottomasti olla myöskin sivuvaunu, jossa
Pikkuveli voi istua, kun minä ajan», sanoi tyttö ja nauroi.
Minä olin teennäisen kauhistunut:
»Ja sitten syksyllä minä saan kirjoittaa pikku-uutisen: Moottorihurjastelijoille varoitukseksi!… näin surullisella tavalla surmansa saaneet…»