»Ei missään tapauksessa. Voit varmasti luottaa siihen, että ajan varovasti. — Me voisimme kahden tehdä niin raivostuttavan ihanan retken ympäri koko Suomen, Petsamoon asti!»
»Kahden?» — Minä leikin kysymysmerkkiä.
»Niin, miksi ei?» — Molemmat olivat vilpittömästi hämmästyneitä.
»Mutta sehän on sopimatonta. Ajatelkaa nyt…»
»Roskaa! — Mehän elämme kahdennenkymmenennen vuosisadan kolmatta vuosikymmentä. Ja jos meidän holhoojamme eivät uskalla kylliksi luottaa meihin, niin totisesti he ovat kuivettuneita peruukkeja. — Teidän sukupolvenne ei nähtävästi kykene edes kuvittelemaankaan, että pojan ja tytön välillä voisi vallita puhdas toveruus. Uskaltaisitkohan sinä edes mennä uimaankaan kahden jonkun naisen kanssa. Sehän olisi sopimatonta!»
»No, no — lapsukaiset. Säälikää edes hiukan liian aikaisin vanhentunutta miesparkaa. — Niin, Pikkuveli, sitten keväällä saamme nähdä. Rahapuolen kyllä saan järjestetyksi.»
Me erosimme Hankkijan talon kohdalla. Minä käännyin yksin kulkemaan Arkadiaan päin. — Pikkuveli lähti saattamaan tyttöä eteenpäin. Tytön kädenpuristus oli reipas kuten hänen askeleensakin. Hänessä oli jotakin ihanan tervettä ja nuorta.
Minä olin jälleen yksin, ja askeleni kajahtelivat autiota, jäätynyttä katua vasten. — Jälleen yritti suuri tyhjyys valloittaa sieluni, mutta nyt se oli sille mahdotonta. Olin nähnyt liian paljon nuoruutta, ja siitä oli minuun itseeni tarttunut hivenen verran uutta uskoa. Minulle tuotti kipeää tyydytystä ajatella, että Pikkuveli löytäisi kaiken sen onnen, mitä minä en ollut saavuttanut, että hän voittaisi kaiken sen tuskan, joka aikanaan oli kaatanut minut.
Caritas, — Caritas! — Hänen nimensä, kuvansa, ajatuksensa keinuivat sielussani. Hän oli minun suuri haaveeni, minun elämäni illusioni. Miten kaipasinkaan häntä, — miten pelkäsinkään, että tapaisin hänet. Siitä oli niin kauan kun viimeksi olimme nähneet toisemme. Minä olin ehtinyt ajatuksissani kietoa hänestä illusoorisen, pettävän haavekuvan, jolla ei enää voinut olla vastinetta todellisuudessa. Siksi pelkäsin tavata häntä. — Hän oli minun viimeinen illusioni, — jos se olisi särkynyt, ei minulla enää olisi ollut itseäni varten mitään elämässä.
Suuri tyhjyys oli väistynyt kauemmaksi. — Minua huvitti kuvitella, että se oli jotakin aineellista, fyysillistä, joka seurasi askeleitani, joka väijyi minua saaliikseen imeäkseen minusta rakkauden elämään. — Saatoin kuvitella sille kasvot ja ruumiin. Se oli kylmän ja ylpeän kaunis. Se oli tumma ja katkera. — Suuri tyhjyys!