Mutta keväällä hän varmasti on Pariisissa.
* * * * *
Hellaasta ja minusta oli tullut ystävät.
Joimme päiväkahvimme yleensä samassa paikassa, joten jouduimme useasti tapaamaan toisemme. Hän oli hämmästyttävän nopeasti toipunut sairaudestaan. Kun minä ihmettelin sitä, sanoi hän:
»Katsohan, minut on vallannut äkillinen, villi elämänhalu. — Älä käsitä väärin, en tarkoita tuota, että tahtoo syöksyä nautintoihin ja orgioihin, vaan sitä, että nyt vasta alan tuntea, kuinka rakas koko maailma minulle on. Älä nyt naura, mutta minun ei tarvitse katsoa muuta kuin pientä tuhkakasaa tuhkakupissa, niin näen siinä maailmankaikkeuden, ja elämäntunto valtaa minut.»
Hän oli mielestäni paljon muuttunut sairautensa jälkeen, vaikka tuo saattoi kyllä osittain johtua siitäkin, että opin paremmin tuntemaan ja arvioimaan hänen luonnettaan. — Hän oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi, ikäänkuin enemmän sisäänpäin kääntyneeksi, ja kun hän sanoi jotakin, ei siinä ollut hänen tavallista myrkkyään. — Ja kun hän hymyili, — hänen hymynsä oli mysteerio, kuvaamaton sekoitus onnea ja kärsimystä niinkuin ihmisellä, joka on tuntenut kaiken ja tietää kaiken ja ymmärtää kaiken. En suinkaan tarkoita sitä, että hän jollakin tavoin olisi hymyllään tahtonut ilmaista ylemmyytensä. Tarkoitan vain, että ihminen, joka saattoi sillä tavoin hymyillä, ei voinut olla paha eikä turmeltunut.
Mieleeni on jäänyt aivan selvänä jokin kuva hänestä, kahvilanpöydän ääressä, talviauringon paistaessa lämpimään, hiukan tupakansavuiseen huoneeseen… Kalpea, laiha mies, — puku kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut, tummin, omituisin silmin, suupielissä katkeruuden poimu.
Muistan myöskin, että emme oikeastaan puhelleet paljoa. — Se oli vain jotakin tuollaista heti unohtuvaa haastelua päiväntapauksista ja siihen kuuluvasta. — Kerran mainitsin hänelle Pikkuveljen rakastumisesta ja käynnistämme Capitolissa. Kerroin, mitä olin ajatellut heitä katsellessani. Hellas aivan kuumeni:
»Katso nyt, minä olen oikeassa. Meidän aikaamme kasvaa uusi sukupolvi, joka on terve ja täynnä uskoa elämään. Se on tekevä kaiken sen, mihin me emme ole kyenneet. Se on luova uuden maailman. He tulevat ihmettelemään meitä ja meidän velttouttamme. Heissä on uusi veri, ja kaikki tuo on ihmettä!»
Hellas oli minun ystäväni. Minäkin olin ollut koko elämäni ajan varsin yksin. Olin ollut liian itsekäs ja mukavuutta rakastava, jotta minulla olisi voinut olla ystäviä, — mutta nyt tunsin rakastavani Hellasta, niinkuin mies voi toista rakastaa. Ihailin ja kunnioitin häntä, ja iloitsin siitä, että hän piti minun seurastani.