Hänen kanssaan! — Meille asettaa elämä suuret vaatimukset, suuremmat kuin milloinkaan ennen. Me olemme tanssineet kyllin kauan ja leikkineet jazz-musiikilla ja juomisella. Olkoon elämä ankara meille, me olemme hänen lapsiaan.
Polttakoon aurinko meidät ja antakoon meille ruskean ruumiin, joka on täynnä elämän voimaa. Vieköön se pois meistä kaiken pienen, raukkamaisen ja alhaisen. — Olkoon jokainen ihminen minun veljeni ja sisareni, meillä on kaikilla sama tie, ja kerran näkevät meidän lapsemme ja jälkeläisemme päämäärän. Me näemme vasta kajastuksen siitä.»
Se oli kirjoitettu hätäisellä käsialalla, nopeasti ja kiihkeästi, vielä kehittymättömin kirjaimin, ja päivätty 30 marraskuun päivänä. Nyt oli sen alle lisätty:
»Olen voittanut sen.»
Tuossa kaikessa oli jotakin niin äärettömän liikuttavaa ja kiehtovaa. Alkavaa miehuutta, nuoruuden kuolemanvakavuutta, josta Hellas oli puhunut. Miten rakastinkaan Pikkuveljeä, kun varovasti työnsin paperin samaan paikkaan, mistä olin sen ottanutkin.
Joku olisi voinut ottaa tuon kaiken hiukan koomilliselta kannalta. Siinä oli niin paljon noita suuria, komealta kalskahtavia sanoja, joita nuoruus rakastaa, mutta jotka meille ovat käyneet banaaleiksi ja melkein naurettaviksi.
Ja kuitenkin, vaikka yritin arvostella ja löytää ajatusten heikkoja puolia, vaikka yritin ottaa sen vain tavallisena nuoruuden jalojen päätösten kuohuna, kuitenkin tunsin äärettömästi kadehtivani Pikkuveljeä ja niitä arvoja, jotka hän näin aikaisin oli löytänyt elämästä.
Tapasin itseni rukoilemasta murtuneena ja kiihkeänä, ettei Pikkuveljen illusioni koskaan särkyisi.
VIII
Jäänmurtajat aukaisivat satamaan ensimmäistä merireittiä. Ylös Kaivopuiston kallioille asti saattoi aavistaa murtuvien jäälauttojen kumean jymyn. — Sinistä, valkoista ja kultaa — musta teräslaiva, elävä peto, jolla oli jättiläisvoimat.