Minua söi kevään kaipaus. — Saatoin nähdä mielessäni suuret, eurooppalaiset asemahallit, joiden lasikupujen alle syöksyi tunnissa neljäkymmentä höyryä tutisevaa junaa — saatoin tuntea kukkivien oranssien tuoksun Biarritzissa, kaikkien valtamerilaivojen kaipauksen, sireenien huudot sumuisen meren ylitse.
Keväällä hän varmasti on Pariisissa.
Epämääräisesti sekaantui kaipaukseeni ajatus, että kenties voisin tavata hänet jossakin — kansainvälisen ravintolavaunun pöydässä, Alkazarin terassilla viinilasi koskettaen hiukan maalattuja huulia, Grand-hotellin eteisaukeamassa. — En tunnustanut sitä itselleni, en päästänyt sitä edes tajuntaani, ja kuitenkin tiesin, että juuri tuo ajatus antoi kaiken hehkun ja kivun kaipaukselleni.
Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin ihmiset alkavat katsella itselleen uusia päällystakkeja kevättä varten.
En tarvinnut kuin viikon verran asioitteni järjestelyä varten. Lehdestä sain helposti kahden kuukauden loman opintomatkaa varten Euroopassa. — Minusta tuntui kuin olisi minulla ollut äärettömän kiire jonnekin, hermostuin odottaessani lähtöpäivää.
* * * * *
Loikoilin pari päivää Berliinissä hotelli Adlonissa — hengitin sieluni täyteen nykyaikaisen suurkaupungin ilmaa, valomerkkejä, kellojen kilinää ja autojen kiehuvaa merta — istuin iltani Friedrichstrassen varrella — totesin, että Berliini on tällä hetkellä tärkeimpiä muodin määrääjiä.
Ja ikävystyin, haukottelin.
Eteenpäin, eteenpäin! — En ollut päämäärässä. — Heitin pois kaiken järjen, kaiken erittelyn, kaiken kylmyyden. Ostin piletin ja etsin Hauptbahnhofin suurten ratojen keskeltä Kölnin ekspressin.
Istuessani keinuvassa vaunussa, Berliinin valojen hävitessä taakseni, taivaan kajastaessa keltaista tulta, tuhansien vaihdelyhtyjen vilahtaessa ohitse, tunsin, kuinka olin vain teräspalanen, jota suunnaton magneetti vetää luokseen. Minulla ei ollut omaa tahtoa. Oli vain tunne ja sisäinen pakko: eteenpäin! perille!