Olin maksanut aperitifini. — Ohi kahvilan ajoi autobussi, joka oli melkein täynnä väkeä. Se pysähtyi sekavaan ajoneuvorykelmään silmänräpäykseksi, ja samassa seisoin minä sen portaalla irroittaen nahkaketjua, joka sulki sisäänpääsyn.
Jäin seisomaan sillalle ja jatkoin savukkeen polttamista odottaen uutta oikkua. — Bussi kulki yli Seinen, pujotteli Louvren holvikäytävän lävitse — ylös Pyramidien katua — ja me kiisimme Ooppera-avenuen tulimerta tutisevassa, keinuvassa autobussissa. — Oopperatorilla löi silmiini jostakin ikkunasta sinipunaisen valoreklaamin huuto: Five o'clockthé! Syttyen ja sammuen, silmiin syöpyen se pakotti minut alas — seisoin hetkisen jonkin hajuvesikaupan näyteikkunan edessä katsellen puuterirasioita, ja käännyin sitten pujotellen autoryhmän lävitse yli Ooppera-aukeaman Café de la Paix'hen.
Istuin siellä englanninkielisen yleisön keskellä, ja minua kiusasi koko ajan amerikkalaisia lehtiä kaupaksi huutavan neekerin kiiltävän musta naama ja kultainen hammasrivi. Hän oli äärimmäisen itsepintainen ja hänellä oli myöskin menestystä.
Join teetä matalasta kupista, ja imin itseeni kaikkien seinien väriloistoa ja kirkkautta. Ylhäällä jossakin tornissa kiersivät päivän uutiset räikeän valkein kirjaimin vihreässä kehyksessään:
»M. Poincaré pitänyt… puheen… frangin vakauttaminen…
Belgiassa rautatieonnettomuus… 30 haavoittunutta… autokilpailut
Biarritzissa…»
Heräsin jonkun naisen katseeseen. — Hän ei kääntänyt silmiään pois, vaan jatkoi tuijotustaan kylmästi ja välinpitämättömän tutkivasti. Tuota velttoa, kapeaa tyyppiä, jonka alapuoli työntyy eteenpäin seistessä. Tukka aivan kullanvärinen, lyhyt, tietysti värjätty. Herrat pitävät vaaleaverisistä. Maalattujen silmien katse kylmensi koko ruumistani — silloin vasta tunsin, kuinka viileä ilta oli.
Maksoin ja lähdin kävelemään. — Ja liekkien villi, kiemurteleva palo vei minut Boulevard des Italiensille. Loistocinemat, hajuvedet, savukkeet, saippuat, täytekynät, matkatoimistot kohahtelivat ympärilläni kiehuvin reklaamein.
Ihmisvirta. — Koko katu tuntui sulautuvan tuhanneksi jättiläissuureksi, kuumetta kiiltäväksi silmäksi, jotka osaksi peittyivät toistensa taakse kuin jossakin kubistisessa taulussa.
Minä kävelin eteenpäin ilman päämäärää. Bulevardin nimi vaihtui pari kertaa, — se oli Boulevard Poissonnière, — Bonne Nouvelle ja lopuksi St. Denis.
Jouduin erään St. Denisin portin viereen ja jäin hetkeksi katselemaan elämää ympärilläni. — Ihmisjoukon väritys oli kokonaan muuttunut… Se oli hälisevää rahvasta, joka kerääntyi jonkin kahvilan eteen kuuntelemaan viidennen luokan soittokuntaa. Räikeät, kiihottavat sävelet tunkeutuivat yölliselle kadulle pistävinä ja särmikkäinä esineinä. Suurin valokirjaimin loisti yli kadun kappaleen nimi: La volupté de Paris.