— Yöllä rupesi hän hourailemaan; hänen päätään kuumotti ja toisinaan juoksi pitkin koko ruumista vilukaisen väreet. Hän puheli johdottomia puheita isästä ja veljestä, ja hänen teki mielensä vuorille, kotia… Sitten puhui hän myöskin Petshoorinista, antaen hänelle joukon helliä nimiä, ja soimasi häntä siitä, että hän oli lakannut rakastamasta dshjanetskaansa.
— Petshoorin kuunteli häntä äänetönnä, pää käsille laskettana; mutta minä en huomannut koko ajalla yhtäkään kyyneltä hänen ripsissään; en tiedä, eikö hän todellakaan voinut itkeä, vai pidättikö hän itseään? Mitä minuun tulee, niin en ole nähnyt mitäkään surkeampaa.
— Aamu-puoleen katosi hourailu. Tunnin ajan makasi hän liikkumatonna, kelmeänä ja niin heikkona, että tuskin saattoi huomata hänen hengittävän; sitten tuli hänen parempi olla, ja hän alkoi puhua, mutta, mistä, luulette?… Eihän tuommoinen ajatus voi syntyä muussa, kuin kuolevassa!… Alkoi surra sitä, ett'ei hän ollut kristitty, ett'ei hänen sielunsa toisessa maailmassa koskaan tapaa Gregorius Aleksandrovitshin sielua, ja että paraatiisissa toinen nainen on oleva hänen lemmittynsä. Minun pisti mieleeni ristiä hänet ennen kuolemaa, ja minä esittelin sen hänelle. Hän katseli minua päättämättömänä, eikä voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, mutta sitten vastasi kuolevansa siinä uskossa, jossa oli syntynytkin. Siten kului kokonainen päivä. Kuinka hän muuttui sinä päivänä! Kalpeat posket vajosivat; silmät kävivät hyvin suuriksi ja hänen huulensa hehkuivat; hän tunsi sisällisen kuumeen, aivan kuin olisi hänellä ollut rinnassa tulistettu rauta.
— Tuli toinen yö; me emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen vuoteensa luota. Hänellä oli kauheat vaivat, hän oihki, ja tuskin alkoi kipu lievetä, kun hän koki vakuuttaa Gregorius Aleksandrovitshille olevansa parempi, kehoitti häntä menemään levolle, suuteli hänen kättänsä, eikä laskenut sitä käsistään. Ennen aamua alkoi hän tuntea kuoleman ahdistusta, rupesi viskelemään itseään, tempasi pois siteen ja veri juoksi jälleen. Kun haava sidottiin, rauhoittui hän kotvaksi ja alkoi pyytää Petshoorinia häntä suutelemaan. Petshoorin kävi polvilleen vuoteen ääreen, kohotti hänen päätään päänalaiselta ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen. Beela kiersi kovasti vapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin tahtoi hän tässä suudelmassa antaa hänelle sielunsa… Ei, hän teki hyvin, jotta kuoli! Mitenkäs hänen olisi käynyt, jos Gregorius Aleksandrovitsh olisi hänet hylännyt? Ja se olisi tapahtunut varhemmin tai myöhemmin.
— Puolet seuraavasta päivästä oli hän levollisena, äänetönnä ja kuuliaisena, vaikka lääkäri häntä kovin vaivasi hauteilla ja rohdoilla. — Hyvänen aika! sanoin minä hänelle, sanoittehan te itse, että hän välttämättä kuolee; mitä sitten noin paljon yrittelette? — On parempi, yhtä kaikki. Maksim Maksiimitsh, vastasi hän: jotta omatunto olisi levossa. — Mokoma omatunto!
— Jälestä puolenpäivän alkoi hän nääntyä janoon. Me aukasimme ikkunan, mutta pihalla oli kuumempi, kuin huoneessa, panimme jäätä vuoteen ympäri — vaan ei mikään auttanut. Minä tiesin, että tuommoinen sietämätön jano on lopun lähenemisen merkki ja minä sanoin siitä Petshoorinille.
— Vettä! vettä!… sanoi Beela käheällä äänellä, kohoittaituaan vuoteella.
— Petshoorin kävi vaaleaksi, kuin palttina, otti lasin, täytti sen ja antoi hänelle. Minä peitin kasvoni käsilläni ja aloin lukea rukousta — en muista mitä… Niin, hyvä mies, olenhan usein nähnyt ihmisiä kuolevan sairaaloissa ja tappelutantereella, mutta ei se ole samaa, ei ensinkään samaa!… Lisäksi tunnustan, että minua murhehdutti se, ett'ei hän kertaakaan ennen kuolemaansa muistellut minua, ja minä kyllä häntä rakastin, kuin isä… Ja, totta puhuen, olenkos minä mikään, että minua muisteltaisiin ennen kuolemaa?…
— Tuskin oli hän juonut veden, kun hänen tuli helpompi olla, mutta kolmen minuutin perästä heitti hän henkensä. Me panimme kuvastimen hänen huulilleen — se oli kirkas!…
Minä vein Petshoorinin ulos huoneesta ja me menimme linnoituksen vallille: kauan kävelimme me rinnan edes takasin, kädet selän takana ja sanaakaan virkkamatta. Hänen kasvonsa eivät kuvanneet niitäkään erinomaista, ja tämä minua harmitti; minä olisin, hänen sijassaan, kuollut suruun. Viimein kävi hän istumaan maahan, siimekseen, ja alkoi piirtää hiekkaan jotakin kepillään. Minä tahdoin, näette, enemmän säädyllisyydestä, häntä lohduttaa ja aloin puhella; hän kohotti päätään ja nauroi… Vilu karsi ihoani tästä naurusta… Minä lähdin teettämään arkkua.