Minä muistan tämän laulun sanasta sanaan:
Vapahassa vallassaan Sini-ulapalla Kulkee yhä laivuet Valkopurjehiset.
Noiden laivain keskitse Kiitää venosen', Vene ilman purjeitta, Yksihankainen.
Myrskykin kun myllertää — Vanhat laivuet Siipensä kohottavat, Merelle hajoavat.
Minä silloin merelle Syvään kumarran: "Älä koske, paha meri, Minun venostan'!
Venoseni kuljettaa Kalliit' aarteita, Sitä yössä synkässä Ohjaa poika hurja-pää".
Ehdottomasti johtui mieleeni, ettäs yöllä olin kuullut saman äänen. Minä mietistyin kotvaksi ja kun jälleen katsoin katolle, ei tyttöä siellä enään ollutkaan. Äkkiä juoksi hän minun ohitseni, hyräillen jotakin muuta, näpsytteli sormiaan ja meni ämmän luo. Heidän keskenään syntyi siinä kiista, ämmä vihastui ja tyttö nauraa rehotti ääneensä. Eikä aikaakaan, aallottareni juosta hypiskelee ja tulee minuun päin; hän seisattui, katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin hämmästyneenä läsnä-olostani, kääntyi sitten välinpitämättömästi pois ja meni hiljalleen valkamaa kohti. Mutta ei se siihen loppunut. Koko päivän hyöri hän asuntoni ympärillä, eikä laulu ja hyppy la'annut kotvaksikaan. Kummallinen olento! Hänen kasvoissaan ei ollut mitäkään mielettömyyden merkkiä; päin vastoin pysähtelivät hänen vilkkaat, tunkeutuvat silmänsä minuun, ja nuo silmät näyttivät jollakin maneettivoimalla varustetuilta; joka kerta ne ikäänkuin odottivat kysymystä. Mutta kun vain aloin häntä puhutella, juoksi hän pois, viekkaasti hymyillen.
Toden totta, minä en ollut ikänäni nähnyt moista naista. Hän oli kaukana kaunottaresta, mutta minulla on omat vakuutukseni myöskin kauneudesta. Hänessä oli paljo rodun merkkiä… ja naisissa, kuin hevosissakin, on rotu suuri asia — keksintö, joka on lähtenyt nuoresta Ranskasta. Se, se on rotu, eikä nuori Ranska, näytäkse käynnissä, käsissä ja jaloissa; erittäinkin nenä merkitsee paljon. Säännöllinen nenä on Wenäjällä harvinaisempi pientä jalkaa.
Laulajattareni näytti olevan noin 18 vuoden vanha. Hänen vartalonsa tavaton nuorteus, hänen päänsä erinomainen, hänelle yksistään omituinen kallistaminen, hänen pitkät ruskeat hiuksensa, hänen hiukan päivettyneen ihonsa kullanmoinen läike kaulassa ja hartioilla ja erittäin säännöllinen nenänsä — kaikki tämä oli minusta hurmaavaa. Vaikka hänen viistoissa silmänluonnissaan saattoi lukea jotakin kesytöntä ja epäiltävää, vaikka hänen hymyssään oli jotakin epämääräistä, niin voitti kuitenkin ennakkoluuloni: säännöllinen nenä sai minut mielettömäksi; minä kuvittelin löytäneeni Goethen Minjoonin — tuon hänen saksalaisen kuvituksensa oikullisen olennon! ja, todellakin, oli heidän välillänsä paljon yhtäläisyyttä: samat äkilliset käänteet rajuimmasta levottomuudesta täydelliseen tyynyyteen, samat ongelmoiset puheet, samat hypyt ja kummalliset laulut…
Iltapuolella seisatin minä hänet ovella ja alotin hänen kanssaan seuraavan puheen: