SUNDSTRÖM. Niin — ja eihän mun päätäni enään kihelmöikään. Minä luulen että se oli turha pelko, — tuonlainen säikähdys, joka pian menee ohitse, — — mutta muistaahan veli Hoffmann sen yön, kun me korttia tuota — — — ja minä jäin vähän saamiseen, — sentähden minä — — —
HOFFMANN. Vai sentähden? — Niin, oikein. Minä taisin vähän hävitä silloin veljelle.
SUNDSTRÖM. He, he, he! Ei maksa vaivaa mainita, he, he, he! Jaa, hah! Paljokos minä nyt olen veljelle maksamista tästä haukotuksen parannuksesta?
HOFFMANN. No — — oliskohan viisi markkaa —
SUNDSTRÖM. Viisi markkaa! Niin viisikö markkaa, — niin, tuota, mutta eiköhän veli tuosta vähän tinkisi, — vettähän se vaan oli. — Minä ajattelin että, eiköhän tuosta yksi markka — — —
HOFFMANN. Liian vähän. — Mutta mitenkäs paljo se olikaan, — se minun häviöni siinä korttipelissä?
SUNDSTRÖM. Niin, en minäkään sitä niin varmaan muista. Mutta sen minä muistan aivan varmaan, että minä, siinä viimeisessä pelissä voitin veljeltä 12 mk. Ja sentähden minä oikeastaan tänne, — — — niin, älä pahastu veli Hoffmann, mutta rahaa se sekin on.
HOFFMANN. Aivan oikeen. Se oli kaksitoista markkaa. No niin. Mutta kun minä nyt olen parantanut veljen siitä ikävästä taudista, niin vaadin minä siitä työstäni kaksitoistakymmentä markkaa ja niin on välimme kuitti. Se on selvä ja lopullinen tili välillämme, ja tuossa on ovi. Astukaa heti ulos.
SUNDSTRÖM. Kuinka? Ajaako veli — — no no, minä menen, — mutta miksi veli sitte ei ole lukenut itseänsä oikein todelliseksi lääkäriksi — — no no, — eihän se tähän kuulu, — mutta se kaksitoista markkaa, — — niin, niin, minä menen — paitsi jos minä sentään maksaisin sen viisi markkaa, veli — — —
HOFFMANN. Viisi markkaa, ha, ha, ha! Ulos veli!