"Milloinpa sitä… kun ei ole oikein harjaantunutkaan. Siinä kuluu aikaakin niin paljon, että jos työlleen vähänkin laskee, niin voitoksi ei jää mitään, kun kankaan hinnan ja kaikki lukee… Siuruan esiliinatehtaassa tekevät sentään aika kuosikkaita. Eikös tuokin helmakoriste ole aika mukavasti tehty? Niillä on sellaiset koneet. Ja hyvin välttävät. Kertun esiliinat maksoivat kolme markkaa, kun ostin niitä pari kappaletta. Tuota rahan menoa on niin puoleen ja toiseen, että saa siinä jänkkäillä päiväpalkasta, jos mielii sillä saada kaikkea."
"Ja saako sillä sitten?"
"Ei puoliakaan. Kyllä minäkin rahalle reijät löytäisin, jos sitä olisi vaan panna jokaiseen. Ne pitäisi paikat olla eri näköiset!"
"Sen minä kyllä uskon, mutta siihenpä ei riitä. Niukasti jokapäiväiset tarpeensa saa. Kyllähän me tiedämme tämän. Muistatko, miten lujalla toisinaan olimme? Ja mitä siitä olisi tullutkaan, ellemme…"
"Älä viitsi kaivaa vanhoja asioita esille. Nehän ovat olleet ja menneet."
"Sinun osaltasi", nauroi Elli. "Sinä olet järjestänyt asiasi tällä tavalla, minä toisella."
"Silloin sitä ei tule ajatelleeksi, kun luonto vetää tikanpoikasta puuhun. Nythän tuo toisinaan palaa mieleen."
"Ja eikös se pane vähän päätä punaltelemaan, että 'voi mua hullua neitoa'? Sinulla ei ole tilaisuutta vaihtaa kertaakaan. Eikö se jo kyllästytä? Mitäs tämä on tuonut sinulle: yksinäisyyttä, unettomia öitä, lapsiliudan, jonka loppupäätä et ole vielä nähnyt."
"Aivanhan sinä ilkut."
"En sillä mielellä, mutta sanon jotakin." Anna ei voinut vastata mitään. Ellihän oikeastaan sanoi, mitä hän itsekin oli monta kertaa ajatellut.