"Kyllähän minä olen sen itsekin huomannut, etten sitä saa maksetuksi", sanoi Anna vihdoin itkien, "mutta olen joka viikko toivonut aina parempaa, eikä sitä ole tullutkaan. Minä en ole tahtonut sillä mieltäsi raskauttaa. Ja nyt, kun kaikki on tullut ilmi, olet sinä valmis kuulemaan jokaista juorua ja uskomaan minusta mitä hyvänsä. Kai minä olen siitä sen ansainnut."
"Mitä sinä sitten rupeat tuolla tavalla selän takana toimimaan, kun et siihen, kuitenkaan kykene?"
"Johan sen sanoin."
"Olisit ilmoittanut itse ennemmin, ettei olisi niin pitkälle päässyt."
Rinteen mieli oli vähän lauhtunut. Annan syytöksissä oli perää, sitä ei tainnut kieltää. He olivat molemmat valmistaneet kohtaloansa. Ei hän olisi välittänyt, vaikka olisi viidessä sadassa ollut velka, kun olisi ollut, millä maksaa. Mutta nyt hän oli puilla paljailla.
"Sano nyt, miten tästä päästään!" Mitäpä siihen Anna taisi sanoa. Eikä heille auennut muuta mahdollisuutta kuin viedä seinäkello, kukkamaljakko ja muutamia muita esineitä, niitäkin joita Yrjö oli muistoksi ostanut, huutokauppakamariin.
VI.
Jaakko oli jo useita vuosia peräkkäin tehnyt työtä nahkatehtaan karvausosastolla. Hän oli aikaisemmin ollut muilla osastoilla, mutta oli jossakin sijoittelussa tullut tähän. Ainakin alusta oli tuntunut tämä mukavammalta, sillä edellisessä työssä oli pitänyt paljon kantaa, eivätkä jalat tahtoneet oikein kestää.
Tässä huoneessa heitä oli työssä alun kolmattakymmentä miestä, apurit vielä lisäksi.
Karvaushuone oli matalassa rakennuksessa tehdasalueen laidassa. Se oli pitkähkö, seiniltään tervaruskea. Katto oli jolloinkin valkaistu liimavärillä, mutta kosteuden vaikutuksesta oli se useista kohdista lohkeillut irti ja varissut pois. Akkunat olivat leveät ja matalat, ja oli niihin räiskynyt märjistä, työnalaisista vuodista kalkinsekaista vettä, johon oli puunkuoripölyä tarttunut. Samoin oli seinillä räiskyneen kalkki veden jälkiä.