Ei tahtonut jaksaa paljoa eteensä suunnitella.
Kovin oli Katriin koskenut kamala tieto. Vähällä oli hänkin joutua vuoteen omaksi, ja kätilö jo pelkäsi pahinta. Mutta kesken tuskan ja ahdistuksen oli kuitenkin rohkeus kasvanut: olihan hän sentään vielä terve. Ehkäpä löytyisi jotakin työtä, jossa saattaisi ansaita. Sama se mitä olisi.
Vaikka hän toiselta puolen oli ihan suruun murtumaisillaan, piti häntä pystyssä velvollisuudentunto perhettä kohtaan. Nyt täytyi vaan toimia ja toivoa aikaa parempaa.
Mutta lamautumisen tunne kaatui kohti toisinaan melkein ylivoimaisena. Synkät arvelut kävivät painajaisina kiinni: mitähän jos Juho tulisi kokonaan työhön kykenemättömäksi?
Ei se voinut olla mahdollista! Eihän kättä ollut tarvinnut edes katkaistakaan. Tietysti siitä toivottiin vielä ehyttä. On kuitenkin ollut kuumetta. Jos ei kestäisi. — Juhoko ei kestäisi!
Mutta vaikka hän kuin koetti reipastua, tunkeusivat kyyneleet silmiin. Jo sukeltausi esiin synkkä kuva: Juho ruumiina, hän orvon lapsen kanssa arkun ääressä…
Lapsen! Poloisen!
Jälleen hän kuitenkin tuntee rohkeutensa kasvavan, kun suuri elämäntehtävä avautuu hänen eteensä.
Sekavin tuntein hän työskentelee iltapäivään saakka ja lähtee iltavastaanotolle sairaalaan.
"Eivät toki ole asiat huonoimmin", lohdutteli Juho. "Rohkeutta vaan,
Katriseni! Kyllä tästä pian noustaan."