Syntyy hälinää alhaalla. Kuuluu kirouksia, siunaamisia. Toiset juoksevat oravina ylös.
"Vieläkö elää? Kuoliko?" kyselee kauhistunut joukko.
Mykkä on jokainen kone. Ei heilu yksikään vasara. Vaimentunut on työn melu joka osastolla. Mutta sorvin luona häärivät miehet nopeasti. Useita tikapuita on jo ylhäällä, telineet kunnossa. Jo ovat vaatteet viilletyt auki, ja toveriensa käsivarsilla laskeutuu Juho alas.
"Onko kuollut?" kyselee joukko yhä kiihtyneenä.
"Ei ole", tietävät jo lähellä olevat. "Mutta ruhjoutunut on."
Pöydälle ilmestyy verilätäkkö, joka virtaa alas lattian likaan, sorvilastujen sekaan.
Pian saapui paikalle tehtaan lääkäri. Toinen käsi oli katkennut kahdesta kohti. Päässä oli ruhjevamma. Tuskin muuta sentään oli tapahtunut…
Juho kannettiin sairaalaan, ja koneet jälleen alkoivat käymään. Mutta harva tarttui työhön enää sinä päivänä. Toiset olivat katkeroittuneita, toiset äänettömiä. Mielistä ei helposti haihtunut kauhun kuva, ja tämä päivä saattoi antaa enempi ajattelemisen aihetta kuin monet muut yhteensä.
IX.
Kova koettelemuksien aika oli nuorella parilla edessä: talvi tulossa, mies käsipoikkeinna, vaimo huonokuntoisena, sairaskassan apuraha vähäinen.