Laitoksen johtajatar, jota monen vaikean palvelusvuotensa varrella oli elähyttänyt ihmisten onnellisuus, vietti vaan lyhyen hetken heidän seurassaan ja heitti heidät kahden. Eivätkä he huomanneet ketään muita samassa huoneessa, jossa kuitenkin oli vuode vuoteen vieressä.
"Katsopas nyt", sanoi Katri onnellisena. "Siinä on sinulle kuokkamies omalle mökille."
"Sellaista lahjaa ei joka päivä saakaan."
"Eihän toki", sanoi Katri vastaukseksi.
Ja Juho silitti hellästi hänen niin kovin, kovin kalpeata poskeansa ja laihaa kättänsä sekä kaivoi pikku vuoteesta valkoisten vaateiden sisältä esille niin hennon, hennon "kuokkamiehen" käden ja suuteli sitä.
Sädehti Katrin katse, hymyilivät onnelliset äidit viereisissä vuoteissa.
Ei ollut kumma, jos laitoksen johtajatar olikin voinut kestää vuosia toisensa jälkeen…
Pitkän pitkät olivat Juholle ne kymmenen vuorokautta, jotka Katri viipyi laitoksella. Vaikka tämä elämä oli ollut sellaista nilkuttamista näinä viime aikoina, tuntui nyt kuin kaikki pyörät olisivat olleet poissa paikoiltaan. Ei hän tahtonut ymmärtää, miten viettäisi päivät. Ei oikein saattanut levähtääkään, kun tiesi, että Katrikin siellä päiväsydämellä valvoi.
Mutta vuorokaudet kuluivat sentään vähitellen.
Juho olisi terveellä käsivarrellaan kantanut poikansa kotiin, mutta
Liisapa olikin kerjennyt tilata hevosen.