Hän säpsähti joka kerta, kun ovi aukeni, luullen jonkun hirmuviestin kotoa saapuvan.
Jokaisessa välissä, missä suinkin voi, hän juoksi kotiin hoitamaan pienoista ja sitten taasen juoksujalkaa takaisin.
Ja sekin tuntui niin kuin hän olisi varastanut työnantajiltaan.
Hänen oli pidettävä kiinni niistä työpaikoista, mitä suinkin oli saatavana, sillä Juhon paranemisen ehtona oli säännöllinen hierottaminen, ettei käsi jäisi kankeaksi, ja siihen tarvittiin rahaa. Täytyipä joskus siitäkin luopua.
Suurinta surua tuotti vanhemmille, kun he jostakin saivat sen käsityksen, ettei lapsi edistykään. Jos joku puhui siihen suuntaan, vahvisti se heidän olettamustaan, ja jos toinen puhui päinvastaista, uskoivat he hänen vaan lohduttavan heitä.
Usein istui Katri pitkät ajat kehdon ääressä, seuraten lapsen kasvojen ilmeitä.
Herra Jumala, kuinka se raukka kärsikään… Suuret silmät katsoivat ylös äitiin. Ne kysyivät… kysyivät…
Eikä äiti voinut vastata kuin kyynelillä…
Turhaan hän tarjosi tyhjää rintaansa. Riistetty oli häneltä ilo, jota äiti saa tuntea, kun lapsi lepää hänen rinnoillaan ja saa siitä ravintonsa. Poissa oli autuus, tilalla tuska… äidin tuska, jonka vertaista, jota syvempää ei voi maan päällä olla. Mitä olisi hän antanutkaan, jos olisi voinut estää, ettei puute ja köyhyys olisi koskenut viatonta raukkaa!