"Se olisi kauheaa!"
"Mikäpä tietää, kenen vuoro milloinkin tulee. Ihmeesti monet säilyvät, mutta useat saavat jonkun vamman elämässään. Onhan noista sanomalehdissäkin aina. Tuntuu se toisinaan niin tympäsevältä, nytkin. Oikein mieli janoaa jotakin vaihtelua."
Kerttua koetettiin houkutella nukkumaan, että hän jaksaisi sitten illalla valvoa myöhempään. Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Tyttö penäsi vastaan:
"Heitätte vielä ja itse menette." Sitäkin oli joskus tapahtunut, luvattu ja sitten jätetty. Nytpä hän arvasi olla varuillaan eikä nukkunut uhallakaan, puuhasi vaan iltamaleikissään vieläkin, kyseli ja uteli kaikkea.
"Sepähän on merkillistä, ettei tuo tyttö vielä näyttele tässä maailmassa", ihasteli äiti. "Haluaisitko sinä tulla näyttelijäksi?"
Tietysti tyttö halusi ja näytteli kohta, että vanhemmat saivat nauraa henkihieverissä.
Siitä sitten vähitellen jouduttiin lähtemään. Hentilän leski, joka asui samassa pihassa ja oli aina ollut kotimiehenä, milloin he lähtivät iltamiin tai johonkin muuhun, mihin ei voinut kaikkein pienimpiä ottaa, saapui nytkin. Hänen haltuunsa saattoi lapset heittää niin turvallisesti. Hän oli aivan kuin omiaan juuri siihen. Jos rupesi painostuttamaan, saattoi hän köllähtää pitkällensä sohvalle tai kiehauttaa kahvin huvikseen.
Leveä yhdistyksen huoneuston ovi loukkuu auki ja kiinni. Sisälle kulkevien kengistä varisee lumi kynnyksen syvennykseen, joten ovi jää yhä enemmän auki, ja kylmä ilmavirta syöksyy sisälle. Lumi on sulanut porraskäytävän alalattialla, ja jalkineiden sekä katukäytäviltä kantautuneen hiedan kanssa hankautuvat kirjavat lattiakivet puhtaiksi.
Seinävierustoilla on huomenna näytäntöjään alottavan teatteriseurueen kulisseja.
Eteisessä painautuu joukko pilettiluukkua kohden. Joku jo purkautuu jonosta ulos ja nousee porraskäytävään.