"Katso nyt, kuinka kaikki sinua ihmeissään katsovat, kuinka sinä olet paha tyttö, kun rupeat kesken kaiken nukkumaan. Saat tuosta makeista, kun et nuku."
Äidiltä saatu makeinen hetkeksi virkisti Kerttua. Hän jaksoi hetken taistella unta vastaan, semminkin kun äiti näytti niin pahantuuliselta ja toruvalta.
* * * * *
"Hyvät toverit", jatkaa puhuja, "kuinka kauvan me jaksamme kärsiä tällaista kieroa asian tilaa? Joka hetki, joka paikassa, kaikkialla näemme kalpeita, nälkiintyneitä, näivettyneitä työnorjia. Nälkäruoska heiluu kaikkialla. Sen kirvelevät haavat tunnemme selässämme. Koko työnnorjajoukon veri vuotaa näistä. Ei sääliä, ei armoa, — lyöntejä, hosumisia, polkemisia! Ja koko maa huokaa ahdistuksissaan…"
Kohaus käy juhlivassa yleisössä. Kiinteästi katsovat he puhujaan. Jännitys kuvastuu heidän kasvoillaan. Ja sitä mukaa kuin puhuja heiluttaa sanansa säilää, puristautuvat hampaat yhteen, ja kiihkeimpien huulilta jo purkautuu:
"Kylläpä… saa…! Antaapa… iskeepä…!"
Pikku Kerttu ei uskallakaan nukkua enää. Hänestä näyttää kuin tulisi ankara setä yli puhujalavan, kuin tavoittelisi häntä käsillään. Hän puristautuu äitinsä käsivarresta kiinni.
Puhuja levittää syltänsä ja huutaa niin paljon kuin jaksaa. Hän lyö nyrkkinsä lavan rintapuuhun, niin että vesilasi hyppii lautasella.
Kerttu kirkaisee ja pillahtaa itkemään.
"Minä kuulen täällä lasten ääniä", jatkaa puhuja. "Näen kalpeita raukkoja vanhempainsa mukana. Mitä puhuvat he, mitä ilmaisevat heidän itkunsa? Puutetta, kärsimyksiä! Ne kertovat iltalevon häiriöistä ja väsymyksestä. — Mutta kuinka voisi toisin olla? Mihin me ne panemme? Taitaapa olla varaa proletaarilla palkata talon täysi palvelijoita lasten hoitajiksi, silloin kun itse lähtee ilonpitohon, saamaan jotakin nälkäiselle hengellensä. Uni vuoteelta meidän on ne repiminen mukaamme. — Kaikki nämä puhuvat suoraa puhetta…" kääntää puhuja uusille urille.