Koko yleisö on kuin hypnotisoitu. Jokainen mieliala kuvastuu sen kasvoilta. Puhuja on sen suu, joka syytää sanoja, — sen kautta purkautuu sen sydämen kyllyydet, jotka joka hetki tuntuvat kasvavan yhä suuremmiksi. He käsittävät hänen puhuvan heidän kohtaloistansa, lukevan kuin kirjaa heidän kärsimystensä historiaa.
Heidän ympärillänsä unehtuu kaikki. He kääntelevät tuskaisina tuoleillansa. He eivät voi olla puhkeamatta äänekkäihin mielenosotuksiin kesken kaiken.
Tästä puhuja vaan kiihtyy, huutaa äänensä käheäksi, tyhjentää lasin yhdellä siemauksella, ja kun äänen käheys ei luovu, lopettaa.
Syntyy melu huoneessa. Jalkoja poljetaan, hyvähuutoja karjutaan, käsiä hakataan toisiinsa, ja penkkien päässä istujat puristelevat puhujan käsiä, vakuuttaen ettei niin totista sanaa ole kuultu moneen aikaan. Vahinko vaan, etteivät täällä olleet heidän pomonsa ja herransa kuulemassa suoraa totuutta.
"Kyllä he tulevat, jahka puukenkäarmeija astuu heidän ilolinnojensa porteille, ryntäävät siitä sisälle ja vaativat heidät tilille", ryhtyy puhuja selittämään.
Käytävässä kiehuu ihmisjoukko, puhuen suurella pauhinalla. Savukkeet pöllyävät, silmät loistavat ja posket mielivät hehkumaan.
Ravintolahuoneen myömäpöydän ympärillä on tungos. Lippujen myöjä jakaa, minkä kerkiää, ja hopeakerros kasvaa rahalaatikon pohjalle. Suurin osa juo kahvia tai teetä leivosten kanssa, että on samalla illalliseksikin, kun monikaan, jolla ei ole omaa taloutta, ei ole joutanut käymään syömässä iltamaan joutumisen takia. Vanhemmat ostavat lapsillensa, mille voileivän, mille sokerileivän. Monet lapset ovat tottuneet saamaan, kun isällä on tilipäivä, makeisrahaa tai suorastaan makeisia. Nyt sekin asia kuittautuu samalla kertaa.
Äänekäs puheen sorakka ja paksu tupakan savu täyttää koko huoneen. Seassa huljuilee väkeä puhuen suu ruokaa täynnä, huitoen käsillään, muutamassa kohden jo väitellenkin.
Yrjö ja Anna onnistuivat Kertun kanssa pääsemään jonkun pöydän ääreen akkunan edessä. Se oli pyöreässä kulmauksessa oleva akkuna, josta sopi näkemään kahdelle kadulle. Akkunat olivat märkinä hiestä, paperit ruskehtuneet, lionneet irti ja repeilleet, laudalla tuhkaa ja savukkeiden päitä. Alaspäin kulkevissa hikijuovissa taittui nurkassa olevan katulyhdyn valo.
Kerttu pyyhki kädellään hikoontunutta lasia ja katseli alas kadulle. Vastassa olevankin rakennuksen alikerrassa oli kahvila, jonka edustalla seisoa kärvötti viluisia ihmisiä, vaihdellen lakkiaan vuoroin toiselle ja toiselle korvalliselle sekä tuuppien toisiaan lämpimikseen. Vieressä, ihan katujen risteyksessä, seisoi poliisi järkähtämättömän rauhallisena. Ovi aukesi tuolloin tällöin, ja silloin syöksähti joukkoa ulos tai sisälle ja ylös ilmaan harmaja lösy kuin kiehuvasta padasta. Gramofoonin kiihkeä soitto, jota säesti rummun kumea jymähtely, kuului läpi akkunain, ja Kerttu muisti kuinka oli kesällä ollut muiden lasten mukana katsomassa, kun pelastusarmeijalaiset olivat tuolla puistossa, jonka koivut näkyivät seuraavasta risteyksestä, pitäneet kokoustaan, olleet avopäin, silmät ummessa, soittaneet ja laulaneet.