Sähkökello soi, ja yleisö alkoi taasen siirtyä juhlasaliin. Tupakan polttajat kiskoivat viimeiset savut, heittivät savukkeenpätkät uunia kohden sylkiastialle päin, vilkaisivat silmäpuolellaan ovensuussa olevaan vääristelevään peiliin sekä tukkaansa sivellen, kaulustaan, rusettiaan ja takkiaan kohennellen riensivät juhlasaliin.
Valot olivat jo sammutetut, kun viimeiset tulivat. Esirippu oli jo auki ja näyttelijät lausuivat ensimmäisiä vuorosanoja, kun saapui vielä nuoria miehiä kovaäänisesti puhuen ja täysipainoisesti astuen paukkuvia ja rasahtelevia kohokekäytäviä.
Viimein kuitenkin rauhoittui katsomo ja esitystä seurattiin.
Yleisön suosikki Martta Kivelä näytteli taasenkin hyvin, vaikka hänen "vastapelaajansa" Eino Anttila oli ihan mahdoton. Eino ei edes muistanut osaansa ja vilkuili hermostuneesti kuiskauskoppiin. Kerran hän myöhästyikin, kun piti tulla esille, mutta niin taitavasti Martta senkin paikan täytti toiminnallaan ja tuulesta temmatuilla sanoilla, ettei sitä huomannut kukaan muu kuin ne, joille kappale oli ennestään tuttu. Se tyttö oli ihan verraton!
Eino sai osallansa aikaan aivan toista, mitä näytelmän kirjoittaja oli tarkoittanut. Monta alkoivat huvittaa kaikki ne kompastukset, joita hän teki; he nauroivat ihan makeasti sopivissa ja sopimattomissa kohdissa. Mutta sehän juuri olikin heille mieleistä: saada jolloinkinkaan oikein nauraa.
Esiripun kiinni mentyä paukutettiin käsiä oikein vimmatusti.
Kertun silmät vaan eivät tahtoneet pysyä enää ollenkaan auki. Turhaan koetti äiti pitää heralla, työntää suuhun makeisen toisensa jälkeen. Viimein ei ollut enää kuin yksi jäljellä. Sen hän puraisi kahtia ja säästi toisen puolen suurimpaan hätään.
Kuvaelman aikana, jolloin kaikki oli niin hiljaista ja pimeää, näyttämö hämärä ja sen punertava valaistus silmiin koskevaa, ei Kerttu enää voinut katsoa.
"Silmiä karvastelee!" kuului kesken arinta kohtaa.
Koko heidän puoli katsomoa suhitti tyttöä vaikenemaan, vanhemmat enimmin. Kerttu yltyi itkeä kurisemaan.