On kuin tuskan vallassa koko riemun alkuun päässyt luomakunta. Mykkä on kevään ensi lintukin, oksaa etsii, mihin auringon säde paistaisi. Ei löydä… ei löydä… Puut paukkuvat puristuksesta. Kankeina törröttävät niiden oksat ja huojuvat kömpelöinä viiman vihoissa, kevätahavan käsissä. Joko tähän loppuikin koko vapautumisen riemu, sillä päivä tulee toisensa jälkeen, eikä hellity ollenkaan kylmän valta?
Ei, ei…! Yön perästä päivä taasen! Uusi päivä! Sen jo latvoilta linnut ilmoittivat varhaisena aamuhetkenä. Ne lauloivat aamun koista, riemuitsivat auringon vallasta, syöksyivät päivänpuoleisille oksille, korkeimmin versoille. Joka kulkku kultaisena, joka rinta riemastuen! Oi, kuinka metsä soi!
"Mikä ilo siellä ylhäällä? Tuleeko, tuleeko se tänään? Joko näkyvät kultaiset vaunut vaaran takaa?"
"Jo näkyvät, jo näkyvät!" helähtää alas maan puoleen.
"Kuuleehan sen…!"
"Ja pilvien vastarinta painuu pois!" Kumma herpautuminen vallitsee latvojen alla. Monta päivää, viikkokauden odotettu tulee taasen, pilkistää tuosta, katsoo, että tyrmistyy. Hetkinen vielä, ja silloin se on täällä.
Äh!
Sieltäkö se tuleekin! Sieltäkö se tuleekin? Toisia teitä, ennen kulkemattomia, viime keväisiä!
Oi sitä päivää, mikä siitä yleni! Minkälainen lämmön ja valon kosketus! Millä vastustamattomalla voimalla tunkeusivat säteet metsän kätköihin! Mihin ei päässyt suorastaan, sen varalle koko ilman lämmitti ja laski sen varjoihin ja pimentoihin. Räytävä lämpö tunkeusi joka paikkaan, oksien alle, hangen sisään. Ja vasta tullut lumi suli siihen paikkaan.
Tuskin oli päivä puoleen kerjennyt ennen kuin purot olivat jo vapaina, repaleina riitat, vetenä jäät, hyhmänä hangen alus, heiluvana hetteenä koko maan valkoinen peite, sohjuna sojottamassa.