Se vasta tulva, mikä siitä syntyy! Mäkien ja vaarojen rinteiltä, kummuilta, kiviltä, joka paikasta, mistä on vähänkään alaspäin viettävää, tirahtaa vettä, lorisee pikku puroja, kiirehtii kasavesiä. Niitä yhtyy sata, tuhat kokoon, tuolta ja täältä, ristiin, rastiin, kiviä kiertäen, kantoja ja mättäitä kaartaen… alaspäin, alaspäin… laaksoon, pohjakouruun ja siitä yhä eteenpäin.
Pikku purot kaivautuvat hankien alta, porautuvat läpi sohjun ja hyhmän.
Koko valkoinen vaippa liikkuu, aaltoaa, laskeutuu, notkahtelee, lysmähtelee alas.
Jostakin rinteen jyrkimmästä kohdasta lähtee lumipallo pyörimään alas, kasvaa ja vauhdilla paiskautuu pohjakourun puroon, tukkien sen.
Hetki on tyyntä, vaikenee virta, heikkenee kuohu. Ylhäältä rinteeltä kuuluu kuin tukahdutettuja huokauksia, kun hanget kohahtavat alas, ja lintujen tuhatkulta liverrys soi metsän latvoilla.
Kasavesi nousee. Tuolla jo kuultaa läpi hangen, kiipeää rinteille takaisin, tasaisena pintana nousten. Hukkuu pohjakourun hanki. Sulaveden pinnassa kuvastuu naavakuusimetsä, pälviset rinteet, taivahan sini, suuri ja ihmeellinen lämmön lähde…
Mitä? Mikä kohina siellä? Mikä pyörre padon luona? Mikä kiivas virran käynti?
Se on murtunut… murtunut! Sinne kaikki! Joka pisara! Hanget mukaan pohjia myöten! Sammalet ja marjanvarret! Kaikki mitä tielle sattuu! Kuohu kukkuraan! Kumu taivaalle! —
Yhtenä ryöppynä on koko viisto pohjakouru, joka metsästä laskeutuu kohti jokea. Kaikki, mitä tielle sattuu, riipoutuu mukaan, turpeet, oksat, latvat. Ei ole asettumista poikkiteloin tielle!
Nurin niskoin paiskautuvat vihdoin rajupäiset ryöpyt joen uomaan, johon jo satoja tuhansia muita on saapunut ja yhä saapuu, yhtä suuria ja suurempiakin, ja jossa hommataan suuria läksiäisiä: joen kannen kohottamista pois paikoiltaan, irti rannoista ja pohjasta, mihin pakkanen on sen valtavasti kiinni jäätänyt, ja sen kuljettamista pois sydänmailta.