* * * * *
Kesälän tilalla, kolmisen kilometriä kaupungista, järveen laskevan, syrjäreitin vesiä juoksuttavan joen rannalla on uusi torppa, kaksihuoneinen. Ranta-aukeamassa avautuu pienoinen pellonpala, jonka laitaan koivujen alle kuin talteen pistettynä on rakennettu punainen tupa kamarineen.
On keväinen lauvantai-ilta. Torpan nuori emäntä on juuri sytyttänyt tulen saunan pesään. Savu tunkeutuu seinässä olevasta reijästä ja vähän auki heitetystä oviaukosta sekä laskeutuu pitkin takapihaa, painuen metsään vihdoin.
Nuorikko poimaisee varisseen oksan pihalta, taittelee mennessään sen käsissään ja heittää puuvajaan pienittyjen risujen ja puiden sekaan. Sitten ottaa hän luudan tikapuiden nojalta sekä ryhtyy lakaisemaan pihaa, jossa jo paikoin nuori heinä näkyy.
Ihana on keväinen iltapäivä. Tyyneys ja rauha lepää luonnon yli; ainoastaan pellon takana pauhaavan virran ääni tuntuu toisinaan häiritsevän. Mutta siihen on jo korva tottunut. Se kuuluu samaan kokonaisuuteen.
Ovat saapuneet linnut jo ja asettuneet aidan taakse sekametsään. Tuhannet äänet soivat sieltä halki vuorokausien. Toisinaan pyrähtävät laulajat pihakoivuihin tai käyvät maassa, nokkasevat jotakin ja kiireesti lentävät metsään jälleen.
Pihan lakaistuaan kiirehtii Katri aidan takaa taittelemaan jonkun kuusen oksan ja asettaa ne porrasten eteen. Ja kun hän näin on saanut ulkopuolet pyhäkuntoon, rientää hän sisälle.
Tahallaan on hän heittänyt huoneiden siivoamisen iltapuolelle päivää, sillä lauvantai hänestä tuntuu aina muita pitemmältä. Siitäpä syystä on hän ahkeroinut käsitöiden ääressä mahdollisimman pitkään, että tulisi kiire ja sen mukana kuluisi aika.
Ja nopeasti käy nyt häneltä työ. Puhtaus ja järjestys asettuu joka paikkaan. Pian hymyilee huone, hymyilee akkuna puhtaine ruutuineen ja vuode lumivalkoisine peitteineen.
Hymyilee myöskin nuori vaimo näin järjestelyssään omassa kodissaan, ja työn tuottama lämmin punaa posken vielä.