Mutta onpa siihen muukin syy. Sillä aina työnsä äärestä vilkaisee hän pihalle, missä lapset leikkivät. Kuinka ne pienoiset nauttivat vapaudesta ja väljyydestä! Siinäpä on ruohoinen tanner temmeltää, puhdas ilma hengittää. Muistuu mieleen oman lapsuusajan viattomat leikit, "taloskivet", oksakiikut, ja hän on niin iloinen ja onnellinen, kun saa nämä luonnon lahjat lapsilleenkin antaa.
Kuinka monen mutkan takaa olikin sentään avautunut eteen onnen ja viihtymyksen päiväpaisteinen kenttä!
Metsäpolkua kiirehti Juho kotiinsa. Nopeasti astui hän kuivaa kangastietä. Huomasipa hän tien ohessa kuivan oksan tai kannon ja otti sen mukaansa. Saihan siitä vähäisen puuta keittopadan alle.
Tiellä tapasi hän appensa, jonka Katri oli lähettänyt sunnuntaiostoksille.
"Täälläpä te puohdatte eteenpäin", sanoi Juho.
"Olen tässä hiljalleen astua latostellut, kun on niin sievä ilmakin eikä ole erikoista kiirettä. Ja olen itsekseni ajatellut, että kyllähän se Anna-Kaisakin mahtaisi mielellään tännepäin kulkea. Tahtoi jo niin viime aikoina kyllästyä hänkin."
"Ei ollut minulla rohkeutta ruveta aikaisemmin näihin puuhiin. Tässähän olisimme kaikin eläneet hiljaisesti ja vaatimattomasti niin kuin nytkin."
"Eipä sitä ihminen arvaa. Kuitenkin sinä olet nuori mies ja perhe-elämä on vasta alulla, siksipä seiso vakavasti kannallasi. Minä koettelemuksien hetkellä tein vähänharkitun päätöksen, ja on sitä saanut katua — ei tietystikään sitä, mikä nyt on kohdalleni tullut sinun kauttasi, mutta pitkin matkaa, pitkin matkaa on ollut yhtä ja toista, jota ei olisi tarvinnut olla — Minäkin sieppaan tuosta kannon."
Juhosta tuntui niin kuin appi olisi mielellään halunnut olla yksin tällä kertaa, ja hän lähti astumaan nopeammin.
Ennen pitkää alkoikin näkyä punainen seinä ojelmuksen päästä.