Tiellä riensivät vastaan Katri ja lapset. "Kylläpä sinä viivyit kauvan."
"En suinkaan. Olenhan tullut, minkä olen kerjennyt."
"Niin kai, mutta minusta on tuntunut niin pitkältä tämä aika. — Anna osa minullekin!" Siitäpä saapuivat he pihalla.
"Kyllä on täällä puhdasta ja somaa", sanoi Juho kiitokseksi puolisollensa.
Ja se tuntui Katrista niin sanomattoman hauskalta, kun Juho noin huomasi hänen työnsä.
Sisälle tultua oli Katrilla tarjottavana kahvia, ja sitä juoden he istuivat avatun akkunan edessä sekä katselivat lastensa huoletonta ja iloista touhuamista.
Mutta vielä ennen kylpyä laittelivat he peltotilkullansa maata kylvökuntoon, eikä väsymystä tuntunut, vaikka kuin olisi raatanut.
Siinä olivat lapsetkin mukana kunnes uupumus voitti ja äiti toimitti heidät kylpyyn ja sitten nukkumaan.
Näin puuhailivat perheen jäsenet työviikon päätyttyä, ja heidän ylitsensä kaukaisuuteen hälveten kiirivät pyhärauhan sanomakellot. Juhlallisina vyörähtelivät kumahtelut, ja onnekas rauha täytti kuulijain mielet…
"Kyllä meidän työmme tähän saakka on ollut kovin toivotonta", puhkesi Juho puhumaan. "Olemmeko me todellakaan ennen tunteneet sitä tyytyväisyyttä ja rauhaa kuin täällä? Tuskinpa vaan, jos laskemme pois pikku hetket. Mutta sellaiseksi se ei voi enää muodostua, sillä maahan kiinni, tähän pieneen palaseen ensi aluksi, olemme nyt jo lujin sitein tarttuneet. Tässä on meidän ponnistuslautamme, ja ehkäpä koittaa vielä se hetki, jolloin saamme kokonaan irtautua kaupungin holhouksesta ja tuntea, että olemme vapaita ja riippumattomia. Ja mikä onkaan tämä oma tanner tässä lastemme leikkiä lyödä!" —